BIBLIOTHECA AUGUSTANA

 

Anton Schiefner

1817 - 1879

 

Kalevala

 

Übersetzt von Anton Schiefner

 

 

______________________________________________________________________________

 

 

 

Sechszehnte Rune

 

Kuudestoista runo

 

 

 

 

 

5

 

 

 

 

10

 

 

 

 

15

 

 

 

 

20

 

 

 

 

25

 

 

 

 

30

 

 

 

 

35

 

 

 

 

40

 

 

 

 

45

 

 

 

 

50

 

 

 

 

55

 

 

 

 

60

 

 

 

 

65

 

 

 

 

70

 

 

 

 

75

 

 

 

 

80

 

 

 

 

85

 

 

 

 

90

 

 

 

 

 

95

 

 

 

100

 

 

 

 

 

105

 

 

 

 

110

 

 

 

 

115

 

 

 

 

120

 

 

 

 

125

 

 

 

 

130

 

 

 

 

135

 

 

 

 

140

 

 

 

 

145

 

 

 

 

150

 

 

 

 

155

 

 

 

 

160

 

 

 

 

165

 

 

 

 

170

 

 

 

 

175

 

 

 

 

180

 

 

 

 

185

 

 

 

 

190

 

 

 

 

195

 

 

 

 

200

 

 

 

 

205

 

 

 

 

210

 

 

 

 

215

 

 

 

 

220

 

 

 

 

225

 

 

 

 

230

 

 

 

 

235

 

 

 

 

240

 

 

 

 

245

 

 

 

 

250

 

 

 

 

255

 

 

 

 

260

 

 

 

 

265

 

 

 

 

270

 

 

 

 

275

 

 

 

 

280

 

 

 

 

285

 

 

 

 

290

 

 

 

 

295

 

 

 

 

300

 

 

 

 

305

 

 

 

 

310

 

 

 

 

315

 

 

 

 

320

 

 

 

 

325

 

 

 

 

330

 

 

 

 

335

 

 

 

 

340

 

 

 

 

345

 

 

 

 

350

 

 

 

 

355

 

 

 

 

360

 

 

 

 

365

 

 

 

 

370

 

 

 

 

375

 

 

 

 

380

 

 

 

 

385

 

 

 

 

390

 

 

 

 

395

 

 

 

 

400

 

 

 

 

405

 

 

 

 

410

 

Wäinämöinen alt und wahrhaft,

Er, der ew'ge Zaubersprecher,

Zimmerte an seinem Boote,

Arbeitet' am neuen Fahrzeug

An der nebelreichen Spitze,

Auf dem waldungsreichen Eiland;

Doch an Holz gebrach's dem Zimmrer,

Bretter fehlten ihm zum Boote.

Wer soll Bauholz ihm nun suchen,

Wer die Eichenstämme schaffen

Zu dem Boote Wäinämöinen's,

Zu dem Boden seines Fahrzeugs?

Pellerwoinen, Sohn der Fluren,

Sampsa, er, der Kleingerathne,

Mußte wohl die Bäume suchen,

Mußt' die Eichenstämme schaffen

Zu dem Boote Wäinämöinen's,

Zu dem Boden seines Fahrzeugs.

Geht und schreitet auf dem Wege

Nach den östlichen Gefilden,

Geht zum Berge, geht zum zweiten,

Wandert zu dem dritten Berge,

Mit dem Goldbeil auf der Schulter,

An dem Beil ein Schaft von Kupfer,

Kommt ihm eine Esp' entgegen

Von der Höhe dreier Klafter.

Wollte auf die Espe schlagen,

Mit dem Beil sie niederhauen,

Doch die Espe sprach die Worte,

Redet' eilends selber also:

„Mann, was willst du von mir haben,

Was begehrst du zu erhalten?“

Selber Sampsa Pellerwoinen

Giebt zur Antwort diese Worte:

„Das will ich, o Espe, haben,

Dieses suche und begehr' ich:

Nur ein Boot für Wäinämöinen,

Bauholz zu des Sängers Nachen!“

Wunderseltsam sprach die Espe,

Redet' so die hundertäst'ge:

„Fließen würd' das Boot und sinken,

Würde es aus mir gezimmert,

Bin voll Höhlen in dem Stamme,

Dreimal hat in diesem Sommer

Mir das Herz der Wurm gefressen,

An der Wurzel mir gelegen.“

Selber Sampsa Pellerwoinen

Ging nun seines Weges weiter,

Wanderte mit seinen Schritten

Nach den nördlichen Gefilden.

Eine Tanne kam entgegen,

Hat die Höhe von sechs Klaftern;

Haut den Baum mit seinem Beile,

Schlägt auf ihn mit seiner Hacke,

Frägt ihn dann und spricht die Worte:

„Wirst, o Tanne, sicher taugen

Zu dem Boote Wäinämöinen's,

Zu des Sängers Schiffbauholze?“

Heft'ge Antwort gab die Tanne,

Lärmte selbst mit ihrer Stimme:

„Nimmer wird aus mir ein Nachen,

Nicht ein Boot mit sechs der Rippen;

Bin voll Fehler eine Tanne;

Dreimal heckt' in diesem Sommer

In dem Wipfel hier ein Rabe,

In den Zweigen eine Krähe.“

Selber Sampsa Pellerwoinen

Wandert immer weiter vorwärts,

Wanderte mit seinen Schritten

Nach den sommerlichen Ländern,

Eine Eiche kommt entgegen,

Hat im Umfang neun der Klafter.

Fragte da und sprach zur Eiche:

„Solltest du wohl, Eiche, taugen

Zu dem Mutterholz des Nachens,

Zu dem Boden eines Kriegsboots?“

Klüglich antwortet die Eiche,

Giebt zur Antwort diese Worte:

„Habe wohl genug der Holzes

Zu dem Kiele eines Bootes,

Habe, Schlanke, keine Fehler,

Keine Höhlen in dem Innern;

Dreimal hat in diesem Sommer,

In der wärmsten Zeit des Jahres

Meine Mitt' die Sonn' durchwandert,

In der Kron' der Mond geschienen,

In den Zweigen rief der Kuckuck,

In dem Wipfel ruhten Vöglein.“

Selber Sampsa Pellerwoinen

Nimmt das Beil dann von der Schulter,

Trifft den Baum mit seinem Beile,

Mit der gleichen Schärf' die Eiche,

Wußte bald den Baum zu fällen,

Wußt' die schlanke Eich' zu senken.

Haut zuerst den Wipfel nieder,

Spaltet dann den Stamm des Baumes,

Zimmerte das Holz des Bodens,

Bretter, die gar schwer zu zählen,

Zu des Sängers schönem Nachen,

Zu dem Boote Wäinämöinen's.

Wäinamöinen alt und wahrhaft,

Dieser ew'ge Zaubersprecher,

Zimmerte sein Boot mit Zauber,

Baut' den Nachen mit dem Sange

Aus den Stücken einer Eiche,

Aus den Trümmern eines Baumes.

Singt ein Lied und fügt den Boden,

Singt ein zweites, setzt die Seiten,

Singet dann zum dritten Male,

Haut dabei die Ruderpflöcke,

Machet fest der Rippen Enden,

Fügt zusammen ihre Seiten.

Da die Rippen schon befestigt

Und die Seiten fest gefüget,

Fehlt es jetzo an drei Worten,

Um die Leisten anzusetzen,

Um des Bootes Hintersteven,

Um den Vorderstamm zu enden.

Wäinämöinen alt und wahrhaft,

Dieser ew'ge Zaubersprecher,

Redet Worte solcher Weise:

„Weh mir Ärmsten ob des Lebens,

Nicht gelangt das Boot in's Wasser,

In die Fluth das neue Fahrzeug!“

Dachte nach und überlegte,

Wo er wohl die Worte fände,

Er die Zauberspruch' erhielte,

Aus dem Hirne flücht'ger Schwalben,

Aus dem Kopf der Schwäneheerde,

Aus der Gänseheerde Schultern.

Ging die Worte nun zu suchen,

Tödtet einen Haufen Schwäne,

Eine ganze Schaar von Gänsen,

Tödtet endlos viele Schwalben,

Kann die Worte noch nicht finden,

Nicht des Wortes Hälfte selber.

Dachte nach und überlegte:

„Werd' vielleicht die Worte finden

An des Sommerrennthiers Zunge,

In dem Mund des weißen Eichhorns.“

Ging die Worte aufzusuchen,

Ging die Sprüche zu erhaschen,

Rennthier tödtet er ein Feld voll,

Einen Sparren voll Eichhörnchen,

Findet dort der Worte viele,

Können sämmtlich ihm nicht helfen.

Dachte nach und überlegte:

„Hundert Worte werd' ich finden

In den Häusern von Tuoni,

In Manala's Wohngebäuden.“

Geht um aus Tuoni's Reiche

Sich die Worte nun zu holen,

Eilte hin mit raschen Schritten,

Eine Woche lang durch Sträuche,

Ging durch Elsbeerbäum' die zweite,

Durch Wachholder drauf die dritte,

Schon erschien die Insel Tuoni's,

Schon der Hügel von Manala.

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Rief mit lauterhobner Stimme

In dem Flusse von Tuonela,

In den Tiefen von Manala:

„Bring ein Boot, Tuoni's Tochter,

Eine Fähre, Kind Manala's,

Daß ich durch die Enge komme,

Durch den Fluß hindurch gelange!“

Tuoni's kleingerathne Tochter,

Sie, die Jungfrau von Manala,

Sie, die Wäscherin der Kleider,

Sie, die Spülerin der Wäsche,

War am Flusse von Tuoni,

In den Tiefen von Manala;

Redet Worte solcher Weise,

Läßt sich selber also hören:

„Kommen wird das Boot von hieraus,

Wenn den Grund du angegeben,

Der dich brachte nach Manala,

Ungetödtet durch die Krankheit,

Nicht vom Tod hinweggeraffet

Und auch anders nicht vernichtet.“

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Redet Worte solcher Weise:

„Tuoni bracht' mich zu der Stelle,

Mana zog mich von der Erde.“

Tuoni's kleingerathne Tochter,

Sie, die Jungfrau von Manala,

Redet Worte dieser Weise:

„Kenne schon den Lügensprecher,

Hätt' dich Tuoni hergeleitet,

Mana aus der Welt gezogen,

Würde Tuoni selbst dich bringen,

Manalainen selber führen,

Tuoni's Hut auf deinen Schultern,

Mana's Handschuh' an den Händen.

Sag' die Wahrheit, Wäinämöinen,

Was dich nach Manala führte?“

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Redet selber diese Worte:

„Eisen bracht' mich nach Manala,

Stahl mich nach dem Reich Tuoni's.“

Tuoni's kleingerathne Tochter,

Sie, die Jungfrau von Manala,

Redet selber diese Worte:

„Kenne bald den Lügensprecher,

Hätt' dich Eisen hergeführet,

Stahl dich nach dem Reich Tuoni's,

Würde Blut vom Kleide triefen,

Würd' es roth herniederrauschen;

Sprich die Wahrheit, Wäinämöinen,

Sage sie zum zweiten Male!“

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Redet selber diese Worte:

„Wasser bracht' mich nach Manala,

Wogen nach dem Reich Tuoni's.“

Tuoni's kleingerathne Tochter,

Sie, die Jungfrau von Manala,

Redet Worte solcher Weise:

„Kenne gleich den Lügensprecher,

Brächt' dich Wasser nach Manala,

Wogen nach dem Reich Tuoni's,

Würd' es naß vom Kleide fließen,

Von dem Saume niedertriefen;

Sage doch genau die Wahrheit,

Was dich nach Manala führte?“

Log der alte Wäinämöinen

Drauf zu wiederholten Malen:

„Feuer bracht' mich nach Manala,

Flammen in das Reich Tuoni's.“

Tuoni's kleingerathne Tochter,

Sie, die Jungfrau von Manala,

Redet Worte solcher Weise:

„Seh' gar wohl, daß du gelogen,

Brächt' dich Feuer nach Manala,

Flammen nach dem Reich Tuoni's,

Wären wohl versengt die Locken,

Wär' dein Bart nicht ohne Schaden.

O du alter Wäinämöinen,

Willst das Boot von hier du haben,

Mußt du streng die Wahrheit sagen,

Mußt dem Lug ein Ende machen,

Weßhalb kamst du nach Manala,

Ungetödtet von der Krankheit,

Nicht entraffet von dem Tode,

Und auch anders nicht vernichtet?“

Sprach der alte Wäinämöinen:

„Hab' ein wenig ich gelogen

Und die Wahrheit nicht gesprochen,

Will ich nun getreulich sagen:

Macht' ein Boot mir voller Kunde,

Zimmert' singend meinen Nachen,

Sang da einen Tag, den zweiten,

An dem dritten Tag zerbrach ich

Meiner Lieder schönen Schlitten,

Brach die Kufen meines Sanges,

Ging um aus dem Reich Tuoni's

Einen Bohrer mir zu holen,

Daß den Schlitten ich mir bessern,

Ihn zusammenfügen könnte;

Bring mir jetzt das Boot herüber,

Schaffe du mir deine Fähre,

Daß ich durch den Sund hier komme,

Durch den Fluß hindurch gelange!“

Tuonis Tochter zankte weidlich,

Mana's Jungfrau stritt hinlänglich:

„Dummer Mensch mit deiner Thorheit,

Du, o Mann mit schwachem Sinne!

Ohne Grund und ohne Krankheit

Nach Tuoni's Reich zu kommen;

Besser wäre es gewesen

Nach dem eignen Land zu gehen,

Viele sind's die hieher kommen,

Wen'ge, die nach Hause kehren.“

Sprach der alte Wäinämöinen:

„Alte Weiber mögen weichen,

Nicht ein schlechterer der Männer,

Nicht ein schwächerer der Helden,

Bring dein Boot, Tuoni's Tochter,

Deine Fähre, Kind Manala's.“

Tuoni's Tochter bracht' den Nachen,

Setzt den alten Wäinämöinen

Über diese Wasserenge

Durch den Fluß zum andern Ufer,

Redet selber diese Worte:

„O du alter Wäinämöinen,

Kamst ins Reich Tuoni's lebend,

Ungestorben nach Manala!“

Tuonetar, die gute Wirthin,

Sie, die Alte von Manala,

Bringet Bier herbei in Krügen,

In Gefäßen mit zwei Ohren,

Redet selber diese Worte:

„Trink, o alter Wäinämöinen!“

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Schaute lange auf den Bierkrug,

Frösche laichten in dem Innern,

Würmer lagen an den Seiten;

Redet Worte solcher Weise:

„Nicht bin ich hieher gekommen,

Daß Manala's Krug ich trinken,

Tuoni's Becher leeren sollte,

Es ertrinken Bieres Trinker,

Kannenleerer gehn zu Grunde.“

Sprach die Wirthin von Tuonela:

„O du alter Wäinämöinen,

Weßhalb kamst du nach Manala,

In die Stuben von Tuonela,

Ehe Tuoni dich verlangte,

Eh' dich Mana abgerufen?“

Sprach der alte Wäinämöinen:

„Zimmerte an meinem Boote,

Baute an dem neuen Nachen,

Hatte nöthig drei der Worte,

Um die Enden fest zu machen,

Um den Hinterstamm zu decken;

Da ich diese nicht gefunden,

Auf der Welt nicht hab' erlanget,

Mußt' ich nach dem Reich Tuoni's,

Mußt' ich nach Manala gehen,

Um die Worte zu erlangen,

Um die Sprüche zu erlernen.“

Spricht die Wirthin von Tuonela,

Redet Worte solcher Weise:

„Tuoni giebt die Worte nimmer,

Nicht gewährt die Sprüche Mana,

Kannst nicht wieder fort von hinnen,

Nie im Laufe deines Lebens

Nach der lieben Heimath wandern,

Nach dem eignen Lande ziehen.“

Senkte dann in Schlaf den Helden,

Legt' zur Ruh' den Angekommnen

In dem Bette von Tuoni;

Dorten lag der Mann in Schlummer,

War der Held in Schlaf versunken,

Ausgestreckt mit seinen Kleidern.

War ein Weib im Reich Tuoni's,

Eine wackelkinn'ge Alte,

Spinnerin von Eisenfäden,

Gießerin von Kupferdrähten,

Spinnet wohl ein Hundert Netze,

Bringt ein Tausend selbst zu Stande

Während einer Nacht des Sommers

Und auf einem Stein im Wasser.

War ein Greis im Reich Tuoni's,

Drei der Finger hatt' der Alte,

Spinnen konnt' er Eisennetze,

Kupfernetze er bereiten,

Spinnt ein ganzes Hundert Netze,

Bringt ein Tausend selbst zu Stande

In derselben Nacht des Sommers,

Auf demselben Stein im Wasser.

Tuoni's Sohn mit Hakenfingern,

Eisenspitz'gen Hakenfingern

Zieht der Netze ganzes Hundert

Durch den Fluß im Reich Tuoni's,

In die Breite, in die Länge,

Zieht sie hin in schräger Richtung,

Damit Wäinö nicht entkomme,

Nicht der Wogenfreund entschlüpfe,

Nimmer in dem Lauf der Zeiten,

Während noch das Mondlicht glänzet,

Aus den Häusern von Tuoni,

Aus Manala's Wohngebäuden.

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Redet selber solche Worte:

„Scheint nicht Unheil schon zu kommen,

Noth auf mich hereinzubrechen

In den Stuben von Tuonela,

In Manala's Wohngebäuden?“

Rasch verwandelt er das Aussehn

Und erscheint in anderm Körper,

Gehet schwarzgefärbt zum Meere,

Geht als Riedgras zu dem Röhricht,

Kriechet als ein Wurm von Eisen,

Schlüpfet in Gestalt der Schlange

Durch den Fluß im Reich Tuoni's,

Durch die hundert Netze Tuoni's.

Tuoni's Sohn mit Hakenfingern,

Eisenspitz'gen Hakenfingern,

Ging des Morgens in der Frühe

Seine Netze zu beschauen,

Findet hundert Lachsforellen,

Tausende von kleinen Fischen,

Findet nur nicht Wäinämöinen,

Nicht den alten Freund der Wogen.

Als der alte Wäinämöinen

Aus des Tuoni Reich gekommen,

Sprach er Worte dieser Weise,

Ließ auf diese Art sich hören:

„Nimmer magst du Gott, o guter,

Niemals einen solchen dulden,

Der von selbst zu Mana gehet,

In Tuoni's Reich sich dränget!

Viele sind's die hingekommen,

Wen'ge die hinweg gerathen

Aus den Häusern von Tuoni,

Aus Manala's Wohngebäuden.“

Ferner sprach er diese Worte,

Redet selbst auf diese Weise

Zu der Jugend, die nun wächset,

Zu dem steigenden Geschlechte:

„Handelt nie, o Menschenkinder,

Nie im Laufe dieser Zeiten

Unrecht an den Schuldentblößten,

Schadet nie den Unschuldvollen,

Daß man nicht den Lohn bezahle

In den Häusern von Tuoni:

Dorten ist der Schuld'gen Stelle,

Dort das Bett der Lasterhaften:

Unter Steinen voller Hitze,

Unter flammenreichen Blöcken,

Eine Decke wird aus Schlangen,

Wird von Nattern dort bereitet.“

 

Vaka vanha Väinämöinen,

tietäjä iän-ikuinen,

oli veistävä venoista,

uutta purtta puuhoava

nenässä utuisen niemen,

päässä saaren terhenisen.

Puita puuttui purren seppä,

lautoja venon tekijä.

Kenpä puuta etsimähän,

tammea tavoittamahan

Väinämöiselle venoksi,

laulajalle pohjapuuksi?

Pellervoinen, pellon poika,

Sampsa poika pikkarainen,

sep' on puuta etsimähän,

tammea tavoittamahan

Väinämöiselle venoksi,

laulajalle pohjapuuksi!

Käypi tietä, astelevi

koillisille maailmoille.

Meni mäen, menevi toisen,

kulki kohta kolmannenki,

kirves kultainen olalla,

vaskivarsi kirvehessä.

Yhtyi haapa vastahansa,

sylen kolmen korkeuinen.

Tahtoi haapoa tavata,

puia puuta kirvehellä.

Haapa haastaen sanovi,

itse kielin kerkiävi:

„Mitä, mies, tahot minusta,

kuta kuitenki hala'at?“

Sampsa poika Pellervoinen,

hänpä tuon sanoiksi virkki:

„Tuotapa tahon sinusta,

tuota etsin ja hala'an:

Väinämöiselle venettä,

laulajalle purren puuta.“

Haapa haastoi kummemmasti,

sataoksainen osasi:

„Vuotava veno minusta

ja pursi putoavainen!

Minä olen ontelo tyveltä:

kolmasti tänä kesänä

toukka söi syämyeni,

mato juureni makasi.“

Sampsa poika Pellervoinen

siitä eistyvi etemmä;

astua ajattelevi

maailmoille pohjaisille.

Tuli honka vastahansa,

sylen kuuen korkeuinen.

Iski puuta kirvehellä,

kolahutti kuokallansa,

kysytteli, lausutteli:

„Oisiko sinusta, honka,

Väinämöiselle venoksi,

laulajalle laivapuuksi?“

Honka vastata hotaisi,

itse äänehen ärähti:

„Ei minusta purtta tulle,

kuuen kaaren kantajata!

Mie olen honka huolainniekka;

kolmasti tänä kesänä

korppi koikkui latvallani,

varis vaakkui oksillani.“

Sampsa poika Pellervoinen

aina eistyvi etemmä;

astua ajattelevi

suvisille maailmoille.

Tuli tammi vastahansa,

ympäri yheksän syltä.

Kysytteli, lausutteli:

„Tulisko sinusta, tammi,

emeä erävenehen,

sotapurren pohjapuuta?“

Tammi taiten vastaeli,

osaeli puu omena:

„On vainen minussa puuta

emäksi yhen venosen,

enk' ole hoikka huolainniekka

enkä ontelo sisältä.

Kolmasti tänä kesänä,

tänä suurena suvena

päivyt kierti keskipuuta,

kuuhut latvalla kumotti,

käet kukkui oksillani,

linnut lehvillä lepäsi.“

Sampsa poika Pellervoinen

otti kirvehen olalta,

iski puuta kirvehellä,

tammea tasaterällä;

pian taisi tammen kaata,

puun sorean sorrutella.

Ensin laski latvan poikki,

tyven tyynni halkaisevi.

Veisti siitä pohjapuita,

lautoja epälukuisin

laulajalle laivaksiksi,

Väinämöiselle venoksi.

Siitä vanha Väinämöinen,

tietäjä iän-ikuinen,

teki tieolla venettä,

laati purtta laulamalla

yhen tammen taittumista,

puun murskan murenemista.

Lauloi virren: pohjan puutti,

lauloi toisen: liitti laian;

lauloi kohta kolmannenki

hankoja hakatessansa,

päitä kaaren päätellessä,

liitellessänsä limiä.

Kaaritettua venosen,

liitettyä laian liitot

uupui kolmea sanoa

panemilla parraspuien,

kokkien kohentimilla,

peräpään on päättimillä.

Vaka vanha Väinämöinen,

tietäjä iän-ikuinen,

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Voi poloinen, päiviäni!

Ei saanut veno vesille,

uusi laiva lainehille!“

Arvelee, ajattelevi,

mistäpä sanoja saisi,

loisi lempiluottehia;

pääskyjenkö päälaelta,

joutsenkarjan juonen päästä,

hanhilauman hartioilta?

Läksi saamahan sanoja.

Tuhoi joukon joutsenia,

harkun hanhia hävitti,

päättömästi pääskysiä:

ei saanut sanoakana,

ei sanoa eikä puolta.

Arvelee, ajattelevi:

„Tuoll' oisi sata sanoa

kesäpeuran kielen alla,

suussa valkean oravan.“

Läksi saamahan sanoja,

ongelmoita ottamahan.

Pellon peuroja levitti,

oravia suuren orren:

sai siitä sanoja paljo,

ne kaikki avuttomia.

Arvelee, ajattelevi:

„Tuolta saan sa'an sanoja,

tuolta Tuonelan ko'ista,

Manalan ikimajasta.“

Läksi Tuonelta sanoja,

Manalalta mahtiloita.

Astua taputtelevi;

kävi viikon vitsikkoa,

viikon toisen tuomikkoa,

kolmannen katajikkoa:

jo näkyi Manalan saari,

Tuonen kumpu kuumottavi.

Vaka vanha Väinämöinen

jo huhuta huikahutti

tuossa Tuonelan joessa,

Manalan alantehessa:

„Tuo venettä, Tuonen tytti,

lauttoa, Manalan lapsi,

yli salmen saa'akseni,

joen poikki päästäkseni!“

Lyhykäinen Tuonen tytti,

matala Manalan neiti,

tuo oli poukkujen pesijä,

räpähien räimyttäjä

Tuonen mustassa joessa,

Manalan alusve'essä.

Sanan virkkoi, noin nimesi,

itse lausui ja pakisi:

„Vene täältä tuotanehe,

kuni syy sanottanehe,

mi sinun Manalle saattoi

ilman tauin tappamatta,

ottamatta oivan surman,

muun surman musertamatta.“

Vaka vanha Väinämöinen

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Tuoni minun tänne tuotti,

Mana mailtani veteli.“

Lyhykäinen Tuonen tytti,

matala Manalan neiti,

tuonpa hän sanoiksi virkki:

„Jopa keksin kielastajan!

Kunp' on Tuoni tänne toisi,

Mana mailta siirteleisi,

Tuoni toisi tullessansa,

Manalainen matkassansa

Tuonen hattu hartioilla,

Manan kintahat käessä.

Sano totta, Väinämöinen:

mi sinun Manalle saattoi?“

Vaka vanha Väinämöinen

jo tuossa sanoiksi virkki:

„Rauta mun Manalle saattoi,

teräs tempoi Tuonelahan.“

Lyhykäinen Tuonen tytti,

matala Manalan neiti,

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Tuosta tunnen kielastajan!

Kun rauta Manalle saisi,

teräs toisi Tuonelahan,

verin vaattehet valuisi,

hurmehen hurahteleisi.

Sano totta, Väinämöinen,

sano totta toinen kerta!“

Vaka vanha Väinämöinen

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Vesi sai minun Manalle,

aalto toi on Tuonelahan.“

Lyhykäinen Tuonen tytti,

matala Manalan neiti,

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Ymmärrän valehtelijan!

Jos vesi Manalle saisi,

aalto toisi Tuonelahan,

vesin vaattehet valuisi,

helmasi herahteleisi.

Sano tarkkoja tosia:

mi sinun Manalle saattoi?“

Tuossa vanha Väinämöinen

vielä kerran kielastavi:

„Tuli toi mun Tuonelahan,

valkea Manalle saattoi.“

Lyhykäinen Tuonen tytti,

matala Manalan neiti,

hänpä tuon sanoiksi virkki:

„Arvoan valehtelijan!

Jos tuli Manalle toisi,

valkeainen Tuonelahan,

oisi kutrit kärventynnä,

partaki pahoin palanut.

Oi sie vanha Väinämöinen!

Jos tahot venettä täältä,

sano tarkkoja tosia,

valehia viimeisiä,

mitenkä tulit Manalle

ilman tauin tappamatta,

ottamatta oivan surman,

muun surman murentamatta!“

Sanoi vanha Väinämöinen:

„Jos vähän valehtelinki,

kerran toisen kielastelin,

toki ma sanon toetki.

Te'in tieolla venettä,

laain purtta laulamalla.

Lauloin päivän, lauloin toisen,

niin päivällä kolmannella

rikkoihe reki runoilta,

jalas taittui lausehilta:

läksin Tuonelta oroa,

Manalalta vääntiätä

rekosen rakentoani,

laulukorjan laatiani.

Tuopa nyt venoista tänne,

laita mulle lauttoasi

yli salmen saa'akseni,

joen poikki päästäkseni!“

Kyllä Tuonetar toruvi,

Manan neiti riitelevi:

„Oi on, hullu, hulluuttasi,

mies on, mielesi vähyyttä!

Tulet syyttä Tuonelahan,

tauitta Manan majoille!

Parempi sinun olisi

palata omille maille:

äijä on tänne tullehia,

ei paljo palannehia.“

Sanoi vanha Väinämöinen:

„Akka tieltä kääntyköhön,

eip' on mies pahempikana,

uros untelompikana!

Tuo venettä, Tuonen tytti,

lauttoa, Manalan lapsi!“

Vei venehen Tuonen tytti;

sillä vanhan Väinämöisen

yli salmen saattelevi,

joen poikki päästelevi.

Itse tuon sanoiksi virkki:

„Voi sinua, Väinämöinen!

Läksit surmatta Manalle,

kuolematta Tuonelahan!“

Tuonetar, hyvä emäntä,

Manalatar, vaimo vanha,

toip' on tuopilla olutta,

kantoi kaksikorvaisella;

itse tuon sanoiksi virkki:

„Juop' on, vanha Väinämöinen!“

Vaka vanha Väinämöinen

katsoi pitkin tuoppiansa:

sammakot kuti sisällä,

maot laioilla lateli.

Siitä tuon sanoiksi virkki:

„En mä tänne tullutkana

juomahan Manalan maljat,

Tuonen tuopit lakkimahan:

juopuvat oluen juojat,

kannun appajat katoovat.“

Sanoi Tuonelan emäntä:

„Oi on vanha Väinämöinen!

Mitä sie tulit Manalle,

kuta Tuonelan tuville

ennen Tuonen tahtomatta,

Manan mailta kutsumatta?“

Sanoi vanha Väinämöinen:

„Veistäessäni venoista,

uutta purtta puuhatessa

uuvuin kolmea sanoa

peripäätä päätellessä,

kokkoa kohottaessa.

Kun en noita saanutkana,

mailta, ilmoilta tavannut,

piti tulla Tuonelahan,

lähteä Manan majoille

saamahan sanoja noita,

ongelmoita oppimahan.“

Tuopa Tuonelan emäntä

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Ei Tuoni sanoja anna,

Mana mahtia jakele!

Etkä täältä pääsnekänä

sinä ilmoisna ikänä

kotihisi kulkemahan,

maillesi matelemahan.“

Uuvutti unehen miehen,

pani maata matkalaisen

Tuonen taljavuotehelle.

Siinä mies makaelevi,

uros unta ottelevi:

mies makasi, vaate valvoi.

Oli akka Tuonelassa,

akka vanha käykkäleuka,

rautarihman kehreäjä,

vaskilankojen valaja.

Kehräsi sataisen nuotan,

tuhantisen tuuritteli

yönä yhtenä kesäisnä

yhellä vesikivellä.

Oli ukko Tuonelassa;

se on ukko kolmisormi,

rautaverkkojen kutoja,

vaskinuotan valmistaja.

Se kutoi sataisen nuotan,

tuhantisen tuikutteli

samana kesäisnä yönä

samalla vesikivellä.

Tuonen poika koukkusormi,

koukkusormi, rautanäppi,

se veti sataisen nuotan

poikki Tuonelan joesta,

sekä poikki jotta pitkin,

jotta vieläkin vitahan,

jottei päästä Väinämöisen,

selvitä uvantolaisen

sinä ilmoisna ikänä,

kuuna kullan valkeana

tuolta Tuonelan ko'ista,

Manalan ikimajoista.

Vaka vanha Väinämöinen

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Joko lie tuhoni tullut,

hätäpäivä päälle pääsnyt

näillä Tuonelan tuvilla,

Manalan majantehilla?“

Pian muuksi muuttelihe,

ruton toiseksi rupesi:

meni mustana merehen,

saarvana sara'ikkohon;

matoi rautaisna matona,

kulki kyisnä käärmehenä

poikki Tuonelan joesta,

läpi Tuonen verkkoloista.

Tuonen poika koukkusormi,

koukkusormi, rautanäppi,

kävi aamulla varahin

verkkojansa katsomahan:

sa'an saapi taimenia,

tuhat emon alvehia,

eip' on saanut Väinämöistä,

ukkoa uvantolaista.

Siitä vanha Väinämöinen

Tuonelasta tultuansa

sanovi sanalla tuolla,

lausui tuolla lausehella:

„Elköhön hyvä Jumala,

elköhön sitä suetko,

itse-mennyttä Manalle,

Tuonelahan tunkeinutta!

Äijä on sinne saanehia,

vähä tuolta tullehia,

tuolta Tuonelan ko'ista,

Manalan ikimajoista.“

Vielä tuon sanoiksi virkki,

itse lausui, noin lateli

nuorisolle nousevalle,

kansalle ylenevälle:

„Elkätte, imeisen lapset,

sinä ilmoisna ikänä

tehkö syytä syyttömälle,

vikoa viattomalle!

Pahoin palkka maksetahan

tuolla Tuonelan ko'issa:

sija on siellä syyllisillä,

vuotehet viallisilla,

alus kuumista kivistä,

palavoista paateroista,

peitto kyistä, käärmehistä,

Tuonen toukista ku'ottu.“