BIBLIOTHECA AUGUSTANA

 

Anton Schiefner

1817 - 1879

 

Kalevala

 

Übersetzt von Anton Schiefner

 

 

______________________________________________________________________________

 

 

 

Neunundvierzigste Rune

 

Yhdeksäsviidettä runo

 

 

 

 

 

5

 

 

 

 

10

 

 

 

 

15

 

 

 

 

20

 

 

 

 

25

 

 

 

 

30

 

 

 

 

35

 

 

 

 

40

 

 

 

 

45

 

 

 

 

50

 

 

 

 

55

 

 

 

 

60

 

 

 

 

65

 

 

 

 

70

 

 

 

 

75

 

 

 

 

80

 

 

 

 

85

 

 

 

 

90

 

 

 

 

 

95

 

 

 

100

 

 

 

 

 

105

 

 

 

 

110

 

 

 

 

115

 

 

 

 

120

 

 

 

 

125

 

 

 

 

130

 

 

 

 

135

 

 

 

 

140

 

 

 

 

145

 

 

 

 

150

 

 

 

 

155

 

 

 

 

160

 

 

 

 

165

 

 

 

 

170

 

 

 

 

175

 

 

 

 

180

 

 

 

 

185

 

 

 

 

190

 

 

 

 

195

 

 

 

 

200

 

 

 

 

205

 

 

 

 

210

 

 

 

 

215

 

 

 

 

220

 

 

 

 

225

 

 

 

 

230

 

 

 

 

235

 

 

 

 

240

 

 

 

 

245

 

 

 

 

250

 

 

 

 

255

 

 

 

 

260

 

 

 

 

265

 

 

 

 

270

 

 

 

 

275

 

 

 

 

280

 

 

 

 

285

 

 

 

 

290

 

 

 

 

295

 

 

 

 

300

 

 

 

 

305

 

 

 

 

310

 

 

 

 

315

 

 

 

 

320

 

 

 

 

325

 

 

 

 

330

 

 

 

 

335

 

 

 

 

340

 

 

 

 

345

 

 

 

 

350

 

 

 

 

355

 

 

 

 

360

 

 

 

 

365

 

 

 

 

370

 

 

 

 

375

 

 

 

 

380

 

 

 

 

385

 

 

 

 

390

 

 

 

 

395

 

 

 

 

400

 

 

 

 

405

 

 

 

 

410

 

 

 

 

415

 

 

 

 

420

 

Noch nicht wollt' die Sonne scheinen,

Nicht das Gold des Mondes leuchten

In den Stuben von Wäinölä,

Auf den Fluren Kalewala's;

Frost gerieth an alle Saaten,

An die Heerden schlecht Befinden,

Vögel fühlten selbst Befremden,

Lange Weile alle Menschen,

Da das Sonnenlicht nicht strahlte,

Nicht des Mondes Schein erglänzte.

Kannte auch der Hecht die Schluchten,

Kannt' der Aar der Vögel Bahnen,

Und der Wind der Schiffe Zeiten;

Unbewußt blieb es den Menschen,

Wann der Morgen wieder graute,

Wann die Nacht sich niedersenkte

Auf die nebelreiche Spitze,

Auf das waldungsreiche Eiland.

Rathen thaten da die Jungen,

Dachten nach die Hochbejahrten,

Wie man ohne Mond wohl leben,

Ohne Sonne bleiben sollte

In den unglücksel'gen Strecken,

In dem armen Land des Nordens.

Rathen thaten auch die Mädchen,

Waisen suchten Rath zu finden,

Gingen zu des Schmiedes Esse,

Sprachen Worte solcher Weise:

„Hebe, Schmied, dich von der Wand nun,

Von dem Steine du, o Künstler,

Einen neuen Mond zu schmieden,

Schaffe eine neue Sonne!

Schlecht ist's ohne Schein des Mondes,

Unbehaglich ohne Sonne.“

Hob der Schmied sich von der Wand nun,

Von dem Steine sich der Künstler,

Einen neuen Mond zu schmieden,

Eine neue Sonn' zu schaffen;

Bildet einen Mond von Gold dann,

Eine Sonne neu aus Silber.

Kam der alte Wäinämöinen,

Setzte sich bei seiner Thüre,

Redet Worte solcher Weise:

„Schmieder, du, geliebter Bruder,

Was denn klopfst du in der Schmiede,

Hämmerst du nun immerwährend?“

Sprach der Schmieder Ilmarinen

Selber Worte dieser Weise:

„Bilde einen Mond aus Gold nun,

Aus dem Silber eine Sonne,

Daß ich sie dann an den Himmel,

Zu sechs Sternendecken trage.“

Sprach der alte Wäinämöinen

Selber darauf diese Worte:

„O du Schmieder Ilmarinen,

Machest dir vergebne Mühe!

Nicht erglänzt das Gold als Mondlicht,

Strahlet eine Silbersonne.“

Bildet einen Mond der Schmieder,

Schmiedet auch die Sonne fertig,

Hebet sorgsam sie nach oben,

Trägt gar schön sie in die Höhe,

Trägt den Mond zur Fichtenspitze,

In die lange Tann' die Sonne;

Schweiß entströmte seinem Kopfe,

Feuchtigkeit von seinen Schultern

Bei der Mühe durch die Arbeit,

Von der Anstrengung des Tages.

Bracht' den Mond bereits nach oben,

An die Stelle auch die Sonne,

Bracht' den Mond zum Fichtenwipfel,

Zu der Tannenspitz' die Sonne;

Scheinen wollt' jedoch der Mond nicht,

Auch die Sonne dort nicht leuchten.

Sprach der alte Wäinämöinen

Selber Worte solcher Weise:

„Zeit ist's nun das Loos zu fragen

Und die Zeichen zu durchforschen,

Wo die Sonne hingerathen,

Wohin uns der Mond entkommen.“

Selbst der alte Wäinämöinen,

Dieser ew'ge Zaubersprecher,

Schneidet Späne von der Erle,

Stellt die Späne dann in Ordnung,

Ging die Loose dann zu wenden,

Mit den Fingern sie zu kehren,

Redet Worte solcher Weise,

Läßt auf diese Art sich hören:

„Von dem Schöpfer frag' ich Auskunft,

Fordre ernstlich von ihm Antwort,

Sage wahrhaft, Loos des Schöpfers,

Rede du, des Gottes Zeichen,

Wohin ist die Sonn' gerathen,

Wohin ist der Mond gefallen,

Da man nicht im Lauf der Zeiten

Beide an dem Himmel schauet?“

Sprich, o Loos, du nach der Wahrheit,

Sprich nicht nach dem Sinn des Mannes,

Bringe hieher wahre Worte

Und erricht' ein festes Bündniß!

Sollte mich das Loos belügen,

Werde ich's nach unten werfen,

Werd' ich's in das Feuer schütten,

Daß das Zeichen dort verbrenne.“

Bracht' das Loos nun wahre Worte,

Gab der Männer Zeichen Antwort,

Sagte, daß die Sonn' gerathen,

Daß der Mond hinabgesunken

In den Steinberg von Pohjola,

In des Kupferberges Innre.

Wäinämöinen alt und wahrhaft,

Redet Worte solcher Weise:

„Jetzo geh' ich nach Pohjola,

Zu dem Pfad der Nordlandsöhne;

Bringe her den Mond zum Leuchten,

Bring' der Sonne Gold zum Strahlen.“

Gehet fort und eilt von dannen

Nach dem nimmerhellen Nordland,

Schreitet einen Tag, den zweiten,

Endlich an dem dritten Tage

Kommt des Nordens Thor zum Vorschein,

Sind die Steineshügel sichtbar.

Schreit zuvor mit allen Kräften

An dem Flusse von Pohjola:

„Schaffet hieher einen Nachen,

Daß ich durch den Fluß mag setzen!“

Da sein Rufen man nicht höret,

Nicht das Boot zu ihm geschafft wird,

Sammelt Holz er einen Haufen,

Blätter einer dürren Fichte,

Macht ein Feuer an dem Ufer,

Daß ein starker Rauch sich hebet;

Zu dem Himmel stieg das Feuer,

Und der Rauch dringt in die Lüfte.

Louhi, sie, des Nordlands Wirthin,

Kommet selbst nun zu dem Fenster,

Schauet auf des Sundes Mündung,

Redet Worte solcher Weise:

„Was für Feuer brennet dorten,

An der Mündung jenes Sundes?

Ist zu klein für Krieges Feuer,

Ist zu groß als Netzes Flamme.“

Selbst der Sohn des Pohjaländers

Stürzet eilends zu dem Hofe,

Um zu schauen, um zu hören,

Um genauer Auskunft willen:

„An des Flusses anderm Ufer

Ist ein wackrer Held, der schreitet.“

Rief der alte Wäinämöinen

Darauf noch zum andern Male:

„Bring das Boot, o Sohn des Nordens,

Bring ein Boot dem Wäinämöinen!“

Also sprach der Sohn des Nordens,

Redet selber diese Worte:

„Nicht sind müßig hier die Böte,

Brauch' die Finger du zum Rudern,

Deine Hand als Steuerruder

Durch den Fluß im Land des Nordens!“

Dacht' der alte Wäinämöinen,

Dachte nach und überlegte:

„Nicht wird als ein Mann der gelten,

Der sich von dem Wege wendet.“

Ging als Hecht dann in die Fluthen,

Als ein Schnäpel in das Wasser,

Schwimmet durch den Sund geschwinde,

Schreitet durch die Strecke eilends,

Machet einen Schritt, den zweiten,

Schreitet auf des Nordlands Ufer.

Sprachen so des Nordens Söhne,

Redet so der schlimme Haufen:

„Gehe auf den Hof Pohjola's!“

Nach dem Hof Pohjola's ging er.

Sprachen so des Nordens Söhne;

Redete der schlimme Haufen:

„Komme nach Pohjola's Stube!“

Nach Pohjola's Stube ging er;

Setzt den Fuß nun in das Vorhaus,

An den Thürgriff seine Hände,

Dringet darauf in die Stube,

Schreitet unter die Bedachung.

Trinken Honigtrank dort Männer,

Schlürfen von dem süßen Seime,

Haben Schwerter in dem Gürtel,

Haben Waffen dort die Helden

Zu dem Untergange Wäinö's,

Zu dem Tod Suwantolainen's.

Fragen also den Gekommnen,

Sprachen Worte solcher Weise:

„Was wirst, schlechter Mann, du sagen,

Was, o Schwimmheld, du verkünden?

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Redet Worte solcher Weise:

„Werde von dem Monde sprechen,

Wunderbarlich von der Sonne;

Wohin uns die Sonn' geeilet,

Wo der Mond wohl hingesunken?“

Sprachen so des Nordens Söhne,

Redet so der schlimme Haufen:

„Dorthin ist die Sonn' entwichen,

Sonne und auch Mond gestürzet

In den Stein mit buntem Busen,

In den eisenfesten Felsen;

Kommen dorther nicht in Freiheit,

Können nicht erlöset werden.“

Sprach der alte Wäinämöinen,

Selber Worte solcher Weise:

„Kommt der Mond nicht aus dem Steine,

Aus dem Felsen nicht die Sonne,

Wollen an den Kampf wir gehen,

Mit dem Schwerte wir beginnen!“

Zog das Schwert, enthüllt das Eisen,

Ziehet aus der Scheid' das wilde,

An der Schneide schien das Mondlicht,

An dem Griffe glänzt' die Sonne,

Auf dem Rücken stand ein Rößlein,

An dem Knopf miaut ein Kätzchen.

Messen darauf ihre Schwerter,

Prüfen eilends ihre Klingen;

Nur ein kleines Stückchen länger

War das Schwert des alten Wäinö,

Um des Gerstenkornes Dicke,

Um die Breite eines Strohhalms.

Gingen auf den Hof nach außen,

Auf die flachgebahnten Fluren;

Hieb der alte Wäinämöinen

Darauf einmal, daß es blitzte,

Hauet einmal, haut das zweite,

Schälet da gleich Rübenwurzeln,

Schlägt da ab gleich Flachses Köpfen

Dort der Nordlandssöhne Köpfe.

Ging der alte Wäinämöinen

Darauf um den Mond zu sehen,

Um die Sonne sich zu holen

Aus dem Stein mit buntem Busen,

Aus dem stahlgefüllten Berge,

Aus dem eisenfesten Felsen.

War ein wenig nur gegangen,

Eine kleine Streck' geschritten,

Sieht da eine grüne Insel,

Darauf eine schöne Birke,

Einen Steinblock an der Birke,

An dem Steinblock einen Felsen,

Neun der Thüren an dem Felsen,

Hundert Riegel an den Thüren.

Sieht da einen Spalt im Steine,

Einen schwachen Streif am Felsen;

Zieht das Schwert aus seiner Scheide,

Kratzet auf dem Stein gar Buntes

Mit des Schwertes Feuerklinge,

Mit dem flammenreichen Eisen,

Daß der Stein in zwei der Stücke,

Daß in drei er rasch zerberstet.

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Schaute in des Steines Spalten,

Trinken Bier dort viele Schlangen,

Würze schlürfen ein die Nattern

In des bunten Steines Innerm,

In dem Schooß des leberfarb'gen.

Sprach der alte Wäinämöinen

Selber Worte solcher Weise:

„Deshalb hat die arme Wirthin

Bier hier weniger erhalten,

Da die Schlangen Bier hier trinken,

Nattern von dem Malztrank schlürfen!“

Schneidet ab der Schlangen Köpfe,

Bricht der bösen Nattern Nacken,

Redet Worte solcher Weise,

Läßt auf diese Art sich hören:

„Mögen nie im Lauf der Zeiten,

Von dem heut'gen Tag' gerechnet,

Schlangen Bier in Zukunft trinken,

Nattern von dem Malztrank schlürfen!“

Sucht der alte Wäinämöinen,

Dieser ew'ge Zaubersprecher,

Mit der Faust die Thür zu rütteln,

Mit der Worte Kraft die Riegel!

Hände öffnen nicht die Thüre,

Worte achten nicht die Riegel.

Sprach der alte Wäinämöinen

Selber Worte solcher Weise:

„Weib nur ist der Waffenlose,

Schwächling ist der Beilberaubte.“

Ging sofort nun in die Heimath,

Schiefen Kopfes, schlechter Laune,

Daß den Mond er nicht erhalten,

Nicht die Sonne schon ergriffen.

Sprach der muntre Lemminkäinen:

„O du alter Wäinämöinen!

Weßhalb hast du nicht genommen

Mich zu deinem Kampfgenossen,

Hätt' die Schlösser schon gesprenget,

Hätt' die Riegel schon zerbrochen,

Hätt' geführt den Mond zum Scheinen,

Hätt' erweckt die Sonn' zum Leuchten.“

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Redet selber diese Worte:

„Worte brechen nicht die Riegel,

Zauber sprenget nicht die Schlösser,

Fäuste können sie nicht rühren,

Nicht der Ellenbogen wenden.“

Ging nun nach des Schmiedes Esse,

Redet Worte solcher Weise:

„O du Schmieder Ilmarinen!

Schmied' mir einen starken Dreizack,

Schmiede mir ein Dutzend Hacken,

Einen starken Bund von Schlüsseln,

Daß den Mond ich aus dem Steine,

Aus dem Fels die Sonne hole.“

Selbst der Schmieder Ilmarinen,

Dieser ew'ge Schmiedekünstler,

Schmiedet was der Mann verlangte,

Schmiedet ihm ein Dutzend Hacken,

Schmiedet ihm ein Bündel Schlüssel,

Schaffet ihm ein Bündel Speere,

Nicht zu große, nicht zu kleine,

Schmiedet sie von Mittelgröße.

Louhi, sie, des Nordlands Wirthin,

Nordlands Alte arm an Zähnen,

Leget Flügel an die Hüften,

Flieget flatternd durch die Lüfte;

Flieget in des Hauses Nähe,

Flieget darauf in die Weite,

Durch das weite Meer Pohjola's,

Zu der Esse Ilmarinen's.

Öffnet da der Schmied sein Fenster,

Schauet ob der Wind wohl wehte;

War kein Wind, der dort gekommen,

War ein Habicht grau an Farbe.

Spricht der Schmieder Ilmarinen

Worte nun auf solche Weise:

„Was wohl suchest du, o Vöglein,

Weßhalb sitzst du an dem Fenster?“

Fing der Vogel an zu sprechen,

Also redete der Habicht:

„O du Schmieder Ilmarinen,

Du, der ew'ge Schmiedekünstler,

Bist fürwahr ein rechter Meister,

Bist ein echter Schmiedekünstler!“

Sprach der Schmieder Ilmarinen,

Redet selber diese Worte:

„Ist fürwahr kein großes Wunder,

Wenn ich bin ein guter Schmieder,

Da den Himmel ich geschmiedet,

Ich der Lüfte Dach gehämmert.“

Fing der Vogel an zu sprechen,

Also redete der Habicht:

„Was denn schmiedest du, o Schmieder,

Und bereitest du, o Hämmrer?“

Gab der Schmieder Ilmarinen

Diese Worte ihm zur Antwort:

„Schmiede einen starken Halsring

Für die Alte von Pohjola,

Daß sie angeheftet werde

An dem Saum des festen Berges.“

Louhi, sie, des Nordlands Wirthin,

Nordlands Alte arm an Zähnen,

Merkte nun das Unheil nahen,

Sah das Unglück sie bedrohen,

Fliehet eilends durch die Lüfte

Und entkommet nach Pohjola.

Ließ den Mond nun aus dem Steine,

Ließ die Sonne aus dem Felsen,

Selbst verwandelt sie das Aussehn,

Schafft sich um in eine Taube;

Flatternd kommt sie angeflogen

Zu der Esse Ilmarinen's,

Fliegt als Vogel zu der Thüre,

Fliegt als Taube zu der Schwelle.

Spricht der Schmieder Ilmarinen

Selber Worte dieser Weise:

„Weßhalb kommst du hergeflogen,

Kommst du, Taube, zu der Schwelle?“

Antwort gab ihm von der Thüre,

Von der Schwelle ihm die Taube:

„Deshalb bin ich an der Schwelle,

Um die Kunde dir zu bringen,

Schon entstieg der Mond dem Steine,

Kam die Sonne aus dem Felsen.“

Selbst der Schmieder Ilmarinen

Ging hinaus um zuzuschauen,

Schreitet zu der Thür der Esse,

Schaute scharf empor zum Himmel,

Sieht daselbst das Mondlicht glänzen,

Sieht der Sonne Licht erstrahlen.

Ging in Wainämöinen's Nähe,

Redet Worte solcher Weise:

„O du alter Wäinämöinen,

Du der ew'ge Zaubersprecher!

Komm' den Mond nun anzuschauen,

Komm' die Sonne zu betrachten,

Sind in Wahrheit schon am Himmel;

An den sonstgewohnten Plätzen.“

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Schreitet auf den Hof nun selber,

Hebt sein Haupt rasch in hie Höhe,

Blicket hastig auf zum Himmel,

Oben stand der Mond wie früher,

Frei geworden war die Sonne.

Fing der alte Wäinämöinen

Selber darauf an zu sprechen,

Redet Worte solcher Weise,

Läßt auf diese Art sich hören:

„Glück auf, Mond, zu frischem Glanze,

Glück auf dir zu schönem Scheine,

Golden glänzt der Tag nun wieder,

Hebt die Sonne sich nach oben!

Frei bist, Goldmond, du des Felsens,

Frei, o Sonne, du geworden,

Gleich dem goldnen Kuckucksvogel,

Gleich der sanften Silbertaube

Stiegt ihr zu den frühern Sitzen,

Fandet ihr die frühern Bahnen.

Steig, o Sonne, jeden Morgen,

Von dem heut'gen Tag gerechnet;

Bring uns täglich Glückesgrüße,

Daß sich unsre Habe häufe,

Beute unsern Fingern nahe,

Glück der Spitze unsrer Angeln!

Gehe deinen Weg mit Wohlsein,

Deine Bahn voll lauter Wonne,

Ende deinen Lauf voll Schönheit,

Ruhe Abends aus voll Freude!“

Ain' on päivä paistamatta,

kuu kulta kumottamatta

noilla Väinölän tuvilla,

Kalevalan kankahilla.

Vilu viljalle tulevi,

karjoille olo kamala,

outo ilman lintusille,

ikävä imehnoisille,

kun ei konsa päivyt paista

eikä kuuhuet kumota.

Hauki tiesi hauan pohjat,

kokko lintujen kulennan,

tuuli haahen päiväyksen;

ei tieä imehnon lapset,

milloin aamu alkanevi,

milloin yö yrittänevi

nenässä utuisen niemen,

päässä saaren terhenisen.

Nuoret neuvoa pitävät,

ikäpuolet arvelevat,

kuinka kuutta lietänehe,

päivättä elettänehe

noilla raukoilla rajoilla,

poloisilla Pohjan mailla.

Neiet neuvoa pitävät,

orpanat osaelevat.

Päätyvät sepon pajahan.

Sanovat sanalla tuolla:

„Nouse, seppo, seinän alta,

takoja, kiven takoa

takomahan uutta kuuta,

uutta auringon keheä!

Pah' on kuun kumottamatta,

outo päivän paistamatta.“

Nousi seppo seinän alta,

takoja kiven takoa

takomahan uutta kuuta,

uutta auringon kehäistä.

Kuun on kullasta kuvasi,

hopeasta päivän laati.

Tuli vanha Väinämöinen,

ovelle asetteleikse.

Sanan virkkoi, noin nimesi:

„Oi on seppo veikkoseni!

Mitä paukutat pajassa,

ajan kaiken kalkuttelet?“

Se on seppo Ilmarinen

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Kuuta kullaista kuvoan,

hope'ista aurinkoa

tuonne taivahan laelle,

päälle kuuen kirjokannen.“

Silloin vanha Väinämöinen

itse tuon sanoiksi virkki:

„Ohoh seppo Ilmarinen!

Jo nyt laait joutavia!

Ei kumota kulta kuuna,

paista päivänä hopea.“

Seppo kuuhuen kuvasi,

takoi päivän valmihiksi.

Noita nosteli halulla,

kaunihisti kannatteli,

kuun on kuusen latvasehen,

päivän pitkän männyn päähän.

Hiki vieri viejän päästä,

kaste kantajan otsasta

työssä tuiki työlähässä,

nostannassa vaikeassa.

Saipa kuun kohotetuksi,

auringon asetetuksi,

kuun on kuusen kukkuralle,

päivyen petäjän päähän:

eipä kuu kumotakana

eikä päivyt paistakana.

Silloin vanha Väinämöinen

itse tuon sanoiksi virkki:

„Nyt on aika arvan käyä,

miehen merkkiä kysyä,

minne meiltä päivä päätyi,

kunne meiltä kuu katosi.“

Itse vanha Väinämöinen,

tietäjä iän-ikuinen,

leikkasi lepästä lastut,

laittoi lastut laaullensa,

kävi arvat kääntämähän,

sormin arvat suortamahan.

Sanovi sanalla tuolla,

lausui tuolla lausehella:

„Kysyn Luojalta lupoa,

vaain varsin vastinetta.

Sano totta, Luojan merkki,

juttele, Jumalan arpa:

minne meiltä päivä päätyi,

kunne meiltä kuu katosi,

kun ei ilmoisna ikänä

nähä noita taivahalla?

Sano, arpa, syytä myöten,

elä miehen mieltä myöten,

tuo tänne toet sanomat,

varmat liitot liikahuta!

Jos arpa valehteleisi,

niin arvo alennetahan:

arpa luoahan tulehen,

merkki miesten poltetahan.“

Toi arpa toet sanomat,

merkki miesten vastoavi:

sanoi päivän saaneheksi,

kuun tuonne kaonneheksi

Pohjolan kivimäkehen,

vaaran vaskisen sisähän.

Vaka vanha Väinämöinen

siitä tuon sanoiksi virkki:

„Jos ma nyt lähen Pohjolahan,

Pohjan poikien poluille,

saan ma kuun kumottamahan,

päivä kullan paistamahan.“

Jopa läksi jotta joutui

pimeähän Pohjolahan.

Astui päivän, astui toisen:

päivänäpä kolmantena

jo näkyvi Pohjan portti,

kivikummut kuumottavi.

Ensin huuti huikahutti

tuolla Pohjolan joella:

„Tuokatte venettä tänne

joen poikki päästäkseni!“

Kun ei huuto kuulununna

eikä tuotuna venettä,

keräsi kekosen puita,

kuivan kuusen lehväsiä;

teki tulen rantaselle,

saavutti savun sakean.

Tuli nousi taivahalle,

savu ilmahan sakeni.

Louhi, Pohjolan emäntä,

itse päätyi ikkunahan.

Katsoi tuonne salmen suuhun,

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Mi tuolla tuli palavi,

tuolla saaren salmen suulla?

Pieni on sotatuliksi,

suuri nuottavalke'iksi.“

Itse poika pohjolaisen

pian pistihe pihalle

katsomahan, kuulemahan,

tarkasti tähyämähän:

„On tuolla joen takana

mies kempi kävelemässä.“

Siinä vanha Väinämöinen

jo huhusi toisen kerran:

„Tuo venettä, Pohjan poika,

Väinämöiselle venettä!“

Niin sanovi Pohjan poika,

itse lausui, vastaeli:

„Ei täältä venehet joua.

Tule sormin soutimina,

kämmenin käsimeloina

poikki Pohjolan joesta!“

Siinä vanha Väinämöinen

arvelee, ajattelevi:

„Sep' ei miesi lienekänä,

ku on tieltä myösteleikse.“

Meni haukina merehen,

siikana silajoelle,

pian uipi salmen poikki,

välehen välin samosi.

Astui jalan, astui toisen,

Pohjan rannalle rapasi.

Niin sanovi Pohjan poiat,

paha parvi pauhoavi:

„Käypä Pohjolan pihalle!“

Meni Pohjolan pihalle.

Pohjan poikaset sanovat,

paha parvi pauhoavi:

„Tules Pohjolan tupahan!“

Meni Pohjolan tupahan;

jalan polki porstuahan,

laski kääkähän kätensä,

siitä tunkihe tupahan,

ajoihe katoksen alle.

Siellä miehet mettä juovat,

simoa sirettelevät,

miehet kaikki miekka vyöllä,

urohot sota-aseissa

pään varalle Väinämöisen,

surmaksi suvantolaisen.

Nuo kysyivät tullehelta,

sanoivat sanalla tuolla:

„Ku sanoma kurjan miehen,

tuuma uinehen urohon?“

Vaka vanha Väinämöinen

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Kuusta on sanomat kummat,

päivästä iki-imehet.

Minnes meiltä päivä päätyi,

kunnes meiltä kuu katosi?“

Pohjan poikaset sanovi,

paha parvi lausueli:

„Tuonne teiltä päivä päätyi,

päivä päätyi, kuu katosi

kirjarintahan kivehen,

rautaisehen kalliohon.

Sielt' ei pääse päästämättä,

selviä selittämättä.“

Silloin vanha Väinämöinen

itse tuon sanoiksi virkki:

„Kun ei kuu kivestä pääsne,

pääsne päivä kalliosta,

käykämme käsirysyhyn,

ruvetkamme miekkasille!“

Veti miekan, riisti rauan,

tempasi tupesta tuiman,

jonka kuu kärestä paistoi,

päivä västistä välähyi,

hepo seisovi selällä,

kasi naukui naulan tiessä.

Mittelivät miekkojansa,

koittelivat korttiansa:

olipa pikkuista pitempi

miekka vanhan Väinämöisen,

yhtä ohrasen jyveä,

olen kortta korkeampi.

Mentihin ulos pihalle,

tasarinnan tanterelle.

Siitä vanha Väinämöinen

löip' on kerran leimahutti,

löipä kerran, löipä toisen:

listi kuin naurihin napoja,

lippasi kuin liinan päitä

päitä Pohjan poikasien.

Siitä vanha Väinämöinen

kävi kuuta katsomahan,

päiveä kerittämähän

kirjarinnasta kivestä,

vuoresta teräksisestä,

rautaisesta kalliosta.

Astui tietä pikkuruisen,

kulki matkoa vähäisen,

niin näki vihannan saaren.

Saarell' on komea koivu,

koivun alla paasi paksu,

alla paaen kallioinen,

yheksin ovia eessä,

saoin salpoja ovilla.

Keksi piirtämän kivessä,

valeviivan kalliossa.

Veti miekkansa tupesta,

kirjoitti kivehen kirjan

miekalla tuliterällä,

säilällä säkenevällä:

katkesi kivi kaheksi,

paasi kolmeksi pakahtui.

Vaka vanha Väinämöinen

katsovi kiven rakohon:

siellä kyyt olutta juovat,

maot vierrettä vetävät

kirjavan kiven sisässä,

maksankarvaisen malossa.

Sanoi vanha Väinämöinen,

itse lausui, noin nimesi:

„Sentähen emäntä raukat

vähemmin olutta saavat,

kunp' on kyyt oluen juovat,

maot viertehen vetävät.“

Leikkasip' on pään maolta,

katkoi kaulan käärmeheltä.

Sanovi sanalla tuolla,

lausui tuolla lausehella:

„Elköhön sinä ikänä,

tämän päivyen perästä

kyyt juoko olosiamme,

maot mallasjuomiamme!“

Siitä vanha Väinämöinen,

tietäjä iän-ikuinen,

kourin koitteli ovia,

salpoja sanan väellä:

ei ovet käsin avau,

salvat ei sanoista huoli.

Silloin vanha Väinämöinen

itse tuon sanoiksi virkki:

„Akka mies asehitoinna,

konna kirves-kuokatoinna.“

Kohta lähtevi kotia,

alla päin, pahoilla mielin,

kun ei vielä kuuta saanut

eikä päiveä tavannut.

Sanoi lieto Lemminkäinen:

„Ohoh vanha Väinämöinen!

Miks'et ottanut minua

kanssasi karehtijaksi?

Oisi lukot luikahtanna,

takasalvat taittununna,

pääsnyt kuu kumottamahan,

nousnut päivä paistamahan.“

Vaka vanha Väinämöinen

itse tuon sanoiksi virkki:

„Ei salvat sanoilla taitu,

lukot loihulla murene

eikä kourin koskemalla,

käsivarsin vääntämällä.“

Meni sepponsa pajahan.

Sanan virkkoi, noin nimesi:

„Ohoh seppo Ilmarinen!

Taos kuokka kolmihaara,

tao tuuria tusina,

avaimia aika kimppu,

jolla kuun kivestä päästän,

päivän päästän kalliosta!“

Se on seppo Ilmarinen,

takoja iän-ikuinen,

takoi miehen tarpehia;

takoi tuuria tusinan,

avaimia aika kimpun,

kelpo kimpun keihä'itä,

eikä suurta eikä pientä,

takoi kerran keskoisia.

Louhi, Pohjolan emäntä,

Pohjan akka harvahammas,

siitti siivet sulkinensa,

levahutti lentämähän.

Lenteli liki kotia,

tuosta loihe loitommaksi,

poikki Pohjolan merestä

sepon Ilmarin pajalle.

Aukoi seppo ikkunansa,

katsoi, kuin tulisi tuuli:

ei ollut tulento tuulen,

oli harmoa havukka.

Se on seppo Ilmarinen

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Mit' olet, otus, hakeva,

istut alla ikkunani?“

Lintu kielelle paneikse,

havukkainen haastelevi:

„Ohoh seppo Ilmarinen,

takoja alinomainen,

kuin olet kovin osaava,

varsin taitava takoja!“

Sanoi seppo Ilmarinen,

itse lausui, noin nimesi:

„Ei tuo kumma ollekana,

jos olen takoja tarkka,

kun olen taivoa takonut,

ilman kantta kalkutellut.“

Lintu kielelle paneikse,

havukkainen haastelevi:

„Mitä, seppo, siitä laait,

kuta, rautio, rakennat?“

Se on seppo Ilmarinen

sanan vastaten sanovi:

„Taon kaularenkahaista

tuolle Pohjolan akalle,

jolla kiinni kytketähän

vaaran vankan liepehesen.“

Louhi, Pohjolan emäntä,

Pohjan akka harvahammas,

jo tunsi tuhon tulevan,

hätäpäivän päälle saavan.

Heti loihe lentämähän,

pääsi poies Pohjolahan.

Laski kuun kivestä irti,

päästi päivän kalliosta.

Itse muuksi muutaltihe,

kyhäisihe kyyhkyseksi;

lenteä lekuttelevi

sepon Ilmarin pajahan.

Lenti lintuna ovelle,

kyyhkysenä kynnykselle.

Se on seppo Ilmarinen

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Mitä, lintu, tänne lennit,

tulit, kyyhky, kynnykselle?“

Vastasi otus ovelta,

virkkoi kyyhky kynnykseltä:

„Tuota lienen kynnyksellä

sanomata saattamassa:

jopa kuu kivestä nousi,

päivä pääsi kalliosta.“

Se on seppo Ilmarinen

kävi itse katsomahan.

Astuvi pajan ovelle,

katsoi tarkan taivahalle:

katsoi kuun kumottavaksi,

näki päivän paistavaksi.

Meni luoksi Väinämöisen,

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Ohoh vanha Väinämöinen,

laulaja iän-ikuinen!

Käypä kuuta katsomahan,

päiveä tähyämähän!

Jo ovat tarkoin taivahalla,

sijoillansa muinaisilla.“

Vaka vanha Väinämöinen

itse pistihe pihalle,

varsin päätänsä kohotti,

katsahtavi taivahalle:

kuu oli nousnut, päivä pääsnyt,

taivon aurinko tavannut.

Silloin vanha Väinämöinen

sai itse sanelemahan.

Sanovi sanalla tuolla,

lausui tuolla lausehella:

„Terve, kuu, kumottamasta,

kaunis, kasvot näyttämästä,

päivä kulta, koittamasta,

aurinko, ylenemästä!

Kuu kulta, kivestä pääsit,

päivä kaunis, kalliosta,

nousit kullaisna käkenä,

hope'isna kyyhkyläisnä

elollesi entiselle,

matkoillesi muinaisille.

Nouse aina aamusilla

tämän päivänki perästä!

Teepä meille terveyttä,

siirrä saama saatavihin,

pyytö päähän peukalomme,

onni onkemme nenähän!

Käy nyt tiesi tervehenä,

matkasi imantehena,

päätä kaari kaunihisti,

pääse illalla ilohon!“