Anton Schiefner
1817 - 1879
Kalevala
Übersetzt von Anton Schiefner
|
|
|
______________________________________________________________________________
|
||
Zehnte Rune
|
Kymmenes runo
|
5101520253035404550556065707580859095100105110115120125130135140145150155160165170175180185190195200205210215220225230235240245250255260265270275280285290295300305310315320325330335340345350355360365370375380385390395400405410415420425430435440445450455460465470475480485490495500505 |
Wäinämöinen alt und wahrhaftNimmt sein Roß mit brauner Farbe,Schirrt den Hengst nun gar behende,Spannt den braunen vor den Schlitten,Setzt sich selber in den SchlittenUnd erhebt sich auf dem Sitze.Schlug das Roß mit seiner Gerte,Ließ die perlenreiche tönen,Rasch enteilt das Roß des Weges,Machte, daß der Weg entschwindet,Heftig lärmt des Schlittens KufeUnd es knarrt das trockne Krummholz.Rauschend jagte er von dannenÜber Sümpfe, über Felder,Über flachgebahnte Fluren,Reiste einen Tag, den zweiten,Endlich an dem dritten TageKam er an die lange BrückeAuf die Fluren Kalewala's,An den Rand des Osmofeldes.Sprach dort Worte solcher Weise,Ließ sich selber so vernehmen:Friß, o Wolf, den Träumegucker,Tödt, o Krankheit, jenen Lappen!Sagte, daß ich nicht nach HauseNie so lang' ich seh' gelange,Nimmermehr in diesem Leben,Nie, solang das Mondlicht leuchtet,Auf die Fluren von Wäinölä,Auf die Flächen Kalewala's.“Fing der alte WäinämöinenDarauf kundig an zu singen,Sang da eine schöne FichteMit der Kron' und goldnen ZweigenBis zum Himmel reicht der Wipfel,Ragt gerade ins Gewölke,In die Lüfte gehn die Zweige,Dehnen sich bis an den Himmel.Singet ferner zauberkundig,Singet einen Mond zum LeuchtenIn der Fichte goldnen Wipfel,Singt den Bären in die Zweige.Jagte lärmend drauf von dannen,Grade nach der goldnen Heimath,Schiefen Hauptes, trüben Sinnes,Schief geschoben seine Mütze,Da den Schmieder Ilmarinen,Ihn, den ew'gen Schmiedekünstler,Er als Lösung hat versprochen,Um sein eigen Haupt zu retten,Nach dem nimmerhellen Nordland,Nach dem düstern Sariola.Als sein Roß er angehaltenAn dem neuen Felde Osmo's,Hob der alte WäinämöinenRasch sich aus dem bunten Schlitten;Aus der Schmiede hört man Klopfen,In dem Kohlenhause hämmern.Wäinämöinen alt und wahrhaftGehet selber nach der Schmiede,Findet dort Schmied Ilmarinen,Der gar unverdrossen hämmert,Sprach der Schmieder Ilmarinen:O du alter Wäinämöinen,Wo hast du so lang' gestecket,Bist so lange du gewesen?“Wäinämöinen alt und wahrhaftRedet selber diese Worte:Dort hab' ich so lang' gestecket,Meine ganze Zeit verlebet,In dem nimmerhellen Nordland,In dem düstern Sariola,Mich im Lappenland befunden,Bei den Männern voller Zauber.“Sprach der Schmieder Ilmarinen,Redet Worte solcher Weise:O du alter Wäinämöinen,Einzig ew'ger Zaubersprecher,Was erzählst du von der Reise,Von der Fahrt zum Heimathlande?“Sprach der alte Wäinämöinen:Habe viel dir zu erzählen:Eine Jungfrau ist im Nordland,In dem kalten Dorf ein Mädchen,Das sich keinem Freier füget,Das den besten Mann verschmähet;Wohl das halbe Nordland preisetSie als wunderschöne Jungfrau:Von den Schläfen strahlet Mondlicht,Von den Brüsten Licht der Sonne,Von den Schultern Licht des Bären,Von dem Rücken sieben Sterne.Ilmarinen du, o Schmieder,Du, der ew'ge Schmiedekünstler,Geh die Jungfrau heimzuführen,Geh die Flechte zu betrachten,Wenn den Sampo du ihr schmiedest,Du den bunten Deckel zierest,So hast du zum Lohn das Mädchen,Für das Werk die schöne Jungfrau.“Sprach der Schmieder Ilmarinen:O du alter Wäinämöinen,Hast mich ja bereits versprochenNach dem nimmerhellen Nordland,Um dein eignes Haupt zu lösen,Um dich selber zu befreien!Gehe nicht, so lang' ich lebe,Nicht, so lang' das Mondlicht leuchtet,Nach des Nordlands Wohnungsstätten,Nach den Häusern Sariola's,Wo die Männer man verzehretUnd in's Meer die Helden senket.“Sprach der alte WäinämöinenSelber Worte solcher Weise:Giebt noch ein viel größres Wunder,Eine Ficht' mit Blüthenkrone,Blüthenkron' und goldnen ZweigenAn dem Rand des Osmofeldes,In dem Wipfel leuchtet Mondlicht,Und der Bär weilt auf den Zweigen.“Sprach der Schmieder Ilmarinen:Glaube nicht, daß dieses wahr sei,Wenn ich's selber nicht gesehen,Mit den Augen nicht geschauet.“Sprach der alte Wäinämöinen:Glaubst du es auf keine Weise,Nun so komm und laß uns schauen,Ob es wahr ist, ob gelogen!“Gingen drauf um zuzuschauenDieser Fichte Blüthenkrone,Erst der alte Wäinämöinen,Dann der Schmieder Ilmarinen;Als sie dahin angekommen,An den Rand des OsmofeldesTrat der Schmieder in die Nähe,Um die Fichte zu bewundern,Daß der Bär dort in den Zweigen,In dem Wipfel Mondlicht weilet.Sprach der alte WäinämöinenSelber Worte solcher Weise:Steig hinauf, o lieber Bruder,Um den Mond herabzuholen,Um den Bären herzubringenVon der Fichte goldnem Wipfel!“Ilmarinen, er, der Schmieder,Klettert auf des Baumes WipfelHoch empor zum HimmelsbogenUm den Mond herabzuholen,Um den Bären mitzubringenVon der Fichte goldnem Wipfel.Sprach die Föhr' mit goldnem Wipfel,Sprach die Föhr' mit schöner Krone:O du Mann, der ganz von Sinnen,O du Held, der unerfahren!Stiegest, Dummer, in die Zweige,In die Wipfel wie ein KnabeUm des Mondes Bild zu holen,Falsche Sterne mitzunehmen.“Rasch begann da WäinämöinenUnd mit voller Kraft zu singen,Sang, daß starker Sturmwind brauste,Wild der Wind die Luft bewegte,Redet Worte solcher Weise,Ließ auf diese Art sich hören:Nimm, o Wind, ihn in dein Fahrzeug,Trage ihn mit deinem BooteRasch davon, daß er gelangeNach dem nimmerhellen Nordland!“Es erbraust ein starker Sturmwind,Wild durchwühlet er die Lüfte,Führt den Schmieder IlmarinenEiligst fort von dieser StätteNach dem nimmerhellen Nordland,Nach dem trüben Sariola.Also fuhr Schmied IlmarinenFort von dannen, eilet weiter,Fährt so auf der Bahn des Windes,Auf dem Pfad der frischen Lüfte,Über Mond und unter Sonne,Auf des Bären breiten Schultern;Hielt dann bei dem Hof Pohjola's,An dem Badeweg Sarjola's,Ungehöret von den Hunden,Nicht gewittert von den Kläffern.Louhi, sie, Pohjola's Wirthin,Nordlands zähnearme Alte,Stand dort selber auf dem Hofe,Sprach geschwinde diese Worte:Wer denn bist du von den Männern,Wer wohl aus der Zahl der Helden?Kamst hieher auf Windes Bahnen,Auf dem Schlittenpfad der Lüfte,Wardst nicht angebellt vom Hunde,Nicht bemerkt vom Wollschwanzträger.“Sprach der Schmieder Ilmarinen:Bin fürwahr nicht hergekommen,Daß die Hunde mich hier schänden,Diese Wollschwanzträger schadenAn den unbekannten Thüren,Bei den fremden Eingangspforten.“Darauf sucht des Nordlands WirthinDen Gekommnen auszuforschen:Bist du je bekannt geworden,Hast gehört du und erfahrenVon dem Schmieder Ilmarinen,Dem geschickten Schmiedekünstler?Lange wird er schon erwartet,Lange hier herbeigesehnet,An des Nordlands weiten Gränzen,Daß er neu den Sampo schmiede.“Sprach der Schmieder IlmarinenSelber Worte dieser Weise:Bin gewiß bekannt gewordenMit dem Schmieder Ilmarinen,Bin ja selber Ilmarinen,Selbst geschickt als Schmiedekünstler.“Louhi, sie, des Nordlands Wirthin,Nordlands zähnearme Alte,Ging geschwinde in die Stube,Redet Worte solcher Weise:Meiner Töchter allerjüngste,Du das beste meiner Kinder,Kleid dich auf das Beste heute,Lege an die schönsten Röcke,Schmück dich mit den schönsten Perlen,Mit dem Hübschsten deinen Busen,Mit dem Nettsten deinen Nacken,Mit dem Buntsten deine Schläfen,Sorge du für rothe Wangen,Für den Glanz des Angesichtes;Schon gekommen ist der Schmieder,Der geschickte Ilmarinen,Daß er uns den Sampo schmiede,Uns den bunten Deckel hämmre.“Nordlands wunderschöne Tochter,Eine Zier von Land und WasserNahm die ausgewähltsten Kleider,Der Gewänder allerreinste,Schichtet fünfe auf einander,Legt zurecht den Schmuck des Hauptes,Thut sich um das Kupferbändchen,Schmückt sich mit dem goldnen Gürtel.Kam vom Vorrathshaus zur Stube,Von dem Hofe in die Stube,Ist voll Schönheit an den Augen,An den Ohren hochgestaltet,Mit gar strahlendem Gesichte,Mit der Wangen schöner Röthe,Gold erglänzte an dem Busen,Silber schimmert' auf dem Haupte.Nordlands Wirthin führte selberIlmarinen, ihn, den Schmieder,In des Nordlands Wohngebäude,In das Haus von Sariola,Sättigt dort den Mann mit Speisen,Giebt ihm auch genug zu trinkenUnd bewirthet ihn gar trefflich;Fing drauf also an zu sprechen:O du Schmieder Ilmarinen,Ewig tücht'ger Schmiedekünstler,Kannst du mir den Sampo schmieden,Mir den bunten Deckel hämmernAus der Schwanenfeder Spitze,Aus der Milch der güsten Stärke,Aus dem kleinen Korn der Gerste,Aus des Sommerschafes Wolle,So erhältst die Maid zum Lohne,Für das Werk du meine Tochter?“Sprach der Schmieder Ilmarinen,Redet' selber diese Worte:Werde wohl den Sampo schmieden,Dir den bunten Deckel hämmernAus der Schwanenfeder Spitze,Aus der Milch der güsten Stärke,Aus dem kleinen Korn der Gerste,Aus des Sommerschafes Wolle,Da den Himmel ich geschmiedet,Ich der Lüfte Dach gehämmert,Ohne den geringsten Anfang,Ohn' ein Bändchen vorzufinden.“Ging den Sampo dann zu schmieden,Ging den bunten Deckel hämmern,Fragte nach der Schmiedestätte,Suchte nach dem Schmiedezeuge,War dort keine Schmiedestelle,Keine Schmiede, keine Bälge,Keine Esse und kein Amboß,Keine Hämmer, keine Klopfer.Sprach der Schmieder Ilmarinen,Redet' Worte solcher Weise:Alte Weiber nur verzweifeln,Schufte lassen 'was zur Hälfte,Nicht ein Mann, ein schlechtrer selber,Nicht ein Held von wen'gern Kräften!“Suchte für die Ess' ein Plätzchen,Für die Bälge eine StelleAuf den dort'gen Landesstrecken,An dem Rand der Nordgefilde.Suchte einen Tag, den zweiten,Endlich an dem dritten TageKam ein buntgestreifter Steinblock,Kam ein Fels ihm zu Gesichte:Dahin läßt der Schmied sich nieder,Dort bereitet er sich Feuer,Einen Tag stellt er die Bälge,An dem andern Tag die Esse.Ilmarinen, er, der Schmieder,Dieser ew'ge Schmiedekünstler,Drängt die Stoffe in das Feuer,In die Esse seine Arbeit,Stellte Knechte an den Blasbalg,Stellt' sie hin, um stets zu schüren.Hastig trieben sie den Blasbalg,Schürten voller Fleiß die KohlenDrei der schönsten Sommertage,Drei der Sommernächte emsig,Steine wuchsen an den Fersen,Blöcke an der Zehen Spitzen.An dem ersten Tage beugteSelbst der Schmieder IlmarinenSich herab um zuzuschauenAuf dem Boden seiner Esse,Was wohl aus dem Feuer käme,Aus der Flamme sich erhöbe.Aus dem Feuer drang ein BogenMit dem Goldesglanz des Mondes,Golden ganz mit Silberspitzen,An dem Schaft von buntem Kupfer.Schön von Anblick ist der Bogen,Aber leider bösgeartet:Frägt nach einem Kopfe täglich,Zwei verlangte er am Festtag.Selbst der Schmieder IlmarinenFreut sich seiner keinesweges,Bricht den Bogen von einander,Wirft ihn wieder in das Feuer;Ließ die Knechte wieder blasen,Ließ sie unverdrossen schüren.An dem zweiten Tage beugteSelbst der Schmieder IlmarinenSich herab um zuzuschauenAuf dem Boden seiner Esse;Aus dem Feuer drang ein Nachen,Drang ein Boot mit braunem Scheine,Golden ist der Bord verzieret,Kupfern sind die Ruderhaken.Schön von Anblick ist der Nachen,Aber leider bösgeartet:Zieht ganz ohne Noth zum Kampfe,Ohne Anlaß zu dem Streite.Selbst der Schmieder IlmarinenFreut sich seiner keinesweges,Bricht das Boot in tausend Trümmer,Wirft es wieder in das Feuer;Ließ die Knechte munter blasen,Ließ sie unverdrossen schüren.An dem dritten Tage beugteSelbst der Schmieder IlmarinenSich herab um zuzuschauenAuf dem Boden seiner Esse;Eine Kuh dringt aus dem Feuer,Golden strahlen ihre Hörner,An der Stirn der Bär vom Himmel,Auf dem Kopf das Rad der Sonne.Schön vom Anblick war die Kuh wohl,Aber leider bösgeartet:Schlief beständig in dem Walde,Ließ die Milch herab zum Boden.Selbst der Schmieder IlmarinenFreut sich ihrer keinesweges,Schneidet sie in kleine Stücke,Wirft sie wieder in das Feuer;Läßt die Knechte munter blasen,Läßt sie unverdrossen schüren.An dem vierten Tage beugteSelbst der Schmieder IlmarinenSich herab um zuzuschauenAuf dem Boden seiner Esse;Aus dem Feuer drängt ein Pflug sich,Golden strahlet seine Spitze,Kupfern ist der Schaft desselben,Silbern ist der Knopf am Schafte.Schön vom Anblick ist der Pflug wohl,Aber leider bösgeartet,Er durchwühlt die fremden FelderUnd durchfurcht die schönsten Wiesen.Selbst der Schmieder IlmarinenFreut sich seiner keinesweges,Bricht den Pflug gar rasch in Stücke,Wirft ihn wieder in die Esse;Läßt die Winde kräftig blasen,Läßt den Sturm das Feuer schüren.Rasch erbrausten da die Winde,Ostwind blies und Westwind brauste,Kräftig war des Südwinds Blasen,Gar gewaltig stürmt der Nordwind,Blasen einen Tag, den zweiten,Blasen fort am dritten Tage,Aus dem Fenster sprüht das Feuer,Aus der Thüre fliegen Funken,Auf zum Himmel Staubgewölke,Mit den Wolken mischt der Rauch sich.Ilmarinen, er, der Schmieder,Beugte an dem dritten TageSich herab um zuzuschauenAuf dem Boden seiner Esse;Sah den Sampo schon entstehen,Sah den bunten Deckel wachsen.Ilmarinen, er, der Schmieder,Dieser ew'ge Schmiedekünstler,Schmiedet mit behenden Schlägen,Klopfet mit gar kräft'gem Hammer,Schmiedet gar geschickt den Sampo,Daß er Mehl auf einer Seite,Auf der zweiten Salz er mahlet,Auf der dritten Geld in Fülle.Frisch geschmiedet mahlt der Sampo,Schaukelt hin und her der Deckel,Mahlt ein Maaß beim Tagesanbruch,Mahlt ein Maaß, daß man es esse,Mahlt ein zweites zum Verkaufen,Mahlt ein drittes zum Verwahren.Freudvoll war des Nordens Alte,Brachte dann den großen SampoNach des Nordlands Felsenberge,In den festen Berg von Kupfer,Hinter neun der besten Schlösser,Wurzeln läßt er dorten schießen,Neun der Klafter in die Tiefe,Eine Wurzel in die Erde,Eine an den Rand des Wassers,In des Hauses Berg die dritte.Darauf bittet IlmarinenGar bescheiden um die Jungfrau,Redet Worte solcher Weise:Wirst du nun die Jungfrau geben,Da der Sampo fertig wordenUnd gar schön der bunte Deckel?“Nordlands wunderschöne TochterRedet selber diese Worte:Wer würd' wohl im nächsten Jahre,Wer im übernächsten SommerHier zum Ruf den Kuckuck bringen,Wer die Vöglein hier zum Singen,Wenn ich in die Fremde zöge,Ich die Beer' in fremde Länder!Ging' das Hühnchen hier verloren,Und verirrte sich das Gänslein,Ging der Mutter Kirsch' von hinnenUnd die rothe Preiselbeere,Würd' der Kuckuck ganz verschwinden,Hastig fort die Vöglein flatternVon dem Gipfel dieses Hügels,Von dem Rücken dieser Höhe.Werde in der Welt wohl nimmerDiesen schönen Mädchentagen,Werd' der Arbeit nie entsagen,Nie den sommerlichen Sorgen,Ungepflücket blieb' die Beere,Unerfüllt von Sang das Ufer,Undurchwandelt blieb' die Waldung,Nicht würd' in dem Hain ich spielen.“Ilmarinen, er, der Schmieder,Dieser ew'ge Schmiedekünstler,Schlechtgelaunt, gesenkten Hauptes,Seine Mütze schief geschoben,Fing nun an zu überlegen,Hielt gar lange es im Kopfe,Wie er sollt' nach Hause reisen,In bekanntes Land gelangenAus dem nimmerhellen Nordland,Aus dem düstern Sariola.Sprach die Wirthin von Pohjola:O du Schmieder Ilmarinen,Weshalb bist du schlechter Laune,Schiebest schief du deine Mütze,Treibet dich dein Sinn zu gehenNach dem frühern Heimathlande?“Sprach der Schmieder Ilmarinen:Dahin gehen die Gedanken,Nach der Heimath, dort zu sterben,In dem Land zur Ruh' zu kommen.“Nordlands Wirthin drauf verpflegteWohl mit Speis' und Trank den Helden,Setzt ihn an des Bootes Ende,Hin zum kupferreichen Ruder,Ließ den Wind dann kräftig wehen,Ließ den Nordwind heftig blasen.Ilmarinen, er, der Schmieder,Dieser ew'ge Schmiedekünstler,Reist nach seinem HeimathlandeAuf dem blauen Meeresrücken;Reiste einen Tag, den zweiten,Endlich an dem dritten TageKommt der Schmied nach Hause glücklich,Nach dem Ort, wo er geboren.Fragt der alte WäinämöinenVon dem Schmieder Ilmarinen:Ilmarinen, du mein Bruder,Einzig ew'ger Schmiedekünstler,Hast den Sampo du geschmiedet,Du den Deckel schön verzieret?“Sprach der Schmieder Ilmarinen,Selber redete der Meister:Ja, schon mahlt der neue Sampo,Schwingt sich hin und her der Deckel,Mahlt ein Maaß beim Tagesanbruch,Mahlt ein Maaß, daß man es esse,Mahlt ein zweites zum Verkaufen,Mahlt ein drittes zum Verwahren.“
|
Vaka vanha Väinämöinenotti ruskean orihin,pani varsan valjahisin,ruskean re'en etehen;itse reuoikse rekehen,kohennaikse korjahansa.Laski virkkua vitsalla,helähytti helmisvyöllä;virkku juoksi, matka joutui,reki vieri, tie lyheni,jalas koivuinen kolasi,vemmel piukki pihlajainen.Ajavi karettelevi.Ajoi soita, ajoi maita,ajoi aavoja ahoja.Kulki päivän, kulki toisen,niin päivällä kolmannellatuli pitkän sillan päähän,Kalevalan kankahalle,Osmon pellon pientarelle.Siinä tuon sanoiksi virkki,itse lausui ja pakisi:Syö, susi, unennäkijä,tapa, tauti, lappalainen!Sanoi ei saavani kotihinenämpi elävin silminsinä ilmoisna ikänä,kuuna kullan valkeananäille Väinölän ahoille,Kalevalan kankahille.“Siitä vanha Väinämöinenlaulelevi, taitelevi:lauloi kuusen kukkalatvan,kukkalatvan, kultalehvän;latvan työnti taivahalle,puhki pilvien kohotti,lehvät ilmoille levitti,halki taivahan hajotti.Laulelevi, taitelevi:lauloi kuun kumottamahankultalatva-kuusosehen,lauloi oksillen otavan.Ajavi karettelevikohti kullaista kotia,alla päin, pahoilla mielin,kaiken kallella kypärin,kun oli seppo Ilmarisen,takojan iän-ikuisen,luvannut lunastimeksi,oman päänsä päästimeksipimeähän Pohjolahan,summahan Sariolahan.Jop' on seisottui oronenOsmon uuen pellon päähän.Siitä vanha Väinämöinenpäätä korjasta kohotti:kuuluvi pajasta pauke,hilke hiilihuonehesta.Vaka vanha Väinämöinenitse pistihe pajahan.Siell' on seppo Ilmarinen:takoa taputtelevi.Sanoi seppo Ilmarinen:Oi sie vanha Väinämöinen!Miss' olet viikon viipynynnä,kaiken aikasi asunut?“Vaka vanha Väinämöinenitse tuon sanoiksi virkki:Tuoll' olen viikon viipynynnä,kaiken aikani elellytpimeässä Pohjolassa,summassa Sariolassa,liukunut Lapin lauilla,tietomiesten tienohilla.“Siitä seppo Ilmarinensanan virkkoi, noin nimesi:Oi sie vanha Väinämöinen,tietäjä iän-ikuinen!Mitä lausut matkoiltasitultua kotituville?“Virkki vanha Väinämöinen:Äijä on mulla lausumista:onp' on neiti Pohjolassa,impi kylmässä kylässä,jok' ei suostu sulhosihin,mielly miehi'in hyvihin.Kiitti puoli Pohjan maata,kun onpi kovin korea:kuuhut paistoi kulmaluilta,päivä rinnoilta risotti,otavainen olkapäiltä,seitsentähtinen selältä.Sinä, seppo Ilmarinen,takoja iän-ikuinen,lähe neittä noutamahan,päätä kassa katsomahan!Kun saatat takoa sammon,kirjokannen kirjaella,niin saat neion palkastasi,työstäsi tytön ihanan.“Sanoi seppo Ilmarinen:Ohoh vanha Väinämöinen!Joko sie minun lupasitpimeähän Pohjolahanoman pääsi päästimeksi,itsesi lunastimeksi?En sinä pitkänä ikänä,kuuna kullan valkeanalähe Pohjolan tuville,Sariolan salvoksille,miesten syöjille sijoille,urosten upottajille.“Siitä vanha Väinämöinenitse tuon sanoiksi virkki:Viel' on kumma toinen kumma:onp' on kuusi kukkalatva,kukkalatva, kultalehväOsmon pellon pientarella;kuuhut latvassa kumotti,oksilla otava seisoi.“Sanoi seppo Ilmarinen:En usko toeksi tuota,kun en käyne katsomahan,nähne näillä silmilläni.“Sanoi vanha Väinämöinen:Kun et usko kuitenkana,lähtekämme katsomahan,onko totta vai valetta!“Lähettihin katsomahantuota kuusta kukkapäätä,yksi vanha Väinämöinen,toinen seppo Ilmarinen.Sitte tuonne tultuansaOsmon pellon pientarelleseppo seisovi likellä,uutta kuusta kummeksivi,kun oli oksilla otava,kuuhut kuusen latvasessa.Siinä vanha Väinämöinenitse tuon sanoiksi virkki:Nyt sinä, seppo veikkoseni,nouse kuuta noutamahan,otavaista ottamahankultalatva-kuusosesta!“Siitä seppo Ilmarinennousi puuhun korkealle,ylähäksi taivahalle,nousi kuuta noutamahan,otavaista ottamahankultalatva-kuusosesta.Virkki kuusi kukkalatva,lausui lakkapää petäjä:Voipa miestä mieletöintä,äkkioutoa urosta!Nousit, outo, oksilleni,lapsen-mieli, latvahanikuvakuun on nouantahan,valetähtyen varahan!“Silloin vanha Väinämöinenlauloa hyrähtelevi:lauloi tuulen tuppurihin,ilman raivohon rakenti;sanovi sanalla tuolla,lausui tuolla lausehella:Ota, tuuli, purtehesi,ahava, venosehesivieä vieretelläksesipimeähän Pohjolahan!“Nousi tuuli tuppurihin,ilma raivohon rakentui,otti seppo Ilmarisenvieä viiletelläksensäpimeähän Pohjolahan,summahan Sariolahan.Siinä seppo Ilmarinenjopa kulki jotta joutui!Kulki tuulen tietä myöten,ahavan ratoa myöten,yli kuun, alatse päivän,otavaisten olkapäitse;päätyi Pohjolan pihalle,Sariolan saunatielle,eikä häntä koirat kuulluteikä haukkujat havainnut.Louhi, Pohjolan emäntä,Pohjan akka harvahammastuop' on päätyvi pihalle.Itse ennätti sanoa:Mi sinä lienet miehiäsija kuka urohiasi?Tulit tänne tuulen tietä,ahavan rekiratoa,eikä koirat kohti hauku,villahännät virkkaele!“Sanoi seppo Ilmarinen:En mä tänne tullutkanakylän koirien kuluiksi,villahäntien vihoiksi,näillen ouoillen oville,veräjille vierahille.“Siitä Pohjolan emäntätutkaeli tullehelta:Oletko tullut tuntemahan,kuulemahan, tietämähäntuota seppo Ilmarista,takojata taitavinta?Jo on viikon vuotettunasekä kauan kaivattunanäille Pohjolan perilleuuen sammon laaintahan.“Se on seppo Ilmarinensanan virkkoi, noin nimesi:Lienen tullut tuntemahantuon on seppo Ilmarisen,kun olen itse Ilmarinen,itse taitava takoja.“Louhi, Pohjolan emäntä,Pohjan akka harvahammas,pian pistihe tupahan,sanovi sanalla tuolla:Neityeni nuorempani,lapseni vakavimpani!Pane nyt päällesi parasta,varrellesi valke'inta,hempe'intä helmoillesi,ripe'intä rinnoillesi,kaulallesi kaunihinta,kukke'inta kulmillesi,poskesi punottamahan,näköpääsi näyttämähän!Jo on seppo Ilmarinen,takoja iän-ikuinen,saanut sammon laaintahan,kirjokannen kirjantahan.“Tuop' on kaunis Pohjan tytti,maan kuulu, ve'en valio,otti vaattehet valitut,pukehensa puhtahimmat;viitiseikse, vaatiseikse,pääsomihin suoritseikse,vaskipantoihin paneikse,kultavöihin kummitseikse.Tuli aitasta tupahan,kaapsahellen kartanoltasilmistänsä sirkeänä,korvistansa korkeana,kaunihina kasvoiltansa,poskilta punehtivana;kullat riippui rinnan päällä,pään päällä hopeat huohti.Itse Pohjolan emäntäkäytti seppo Ilmarisennoissa Pohjolan tuvissa,Sariolan salvoksissa;siellä syötti syöneheksi,juotti miehen juoneheksi,apatti ani hyväksi.Sai tuosta sanelemahan:Ohoh seppo Ilmarinen,takoja iän-ikuinen!Saatatko takoa sammon,kirjokannen kirjaellajoutsenen kynän nenästä,maholehmän maitosesta,ohran pienestä jyvästä,kesäuuhen untuvasta,niin saat neion palkastasi,työstäsi tytön ihanan.“Silloin seppo Ilmarinenitse tuon sanoiksi virkki:Saattanen takoa sammon,kirjokannen kalkutellajoutsenen kynän nenästä,maholehmän maitosesta,ohran pienestä jyvästä,kesäuuhen untuvasta,kun olen taivoa takonut,ilman kantta kalkuttanutilman alkusen alutta,riporihman tehtyisettä.“Läksi sammon laaintahan,kirjokannen kirjontahan.Kysyi paikalta pajoa,kaipasi sepinkaluja:ei ole paikalla pajoa,ei pajoa, ei paletta,ahjoa, alasintana,vasarata, varttakana!Silloin seppo Ilmarinensanan virkkoi, noin nimesi:Akatp' on epäelköhöt,herjat kesken heittäköhöt,eip' on mies pahempikana,uros untelompikana!“Etsi ahjollen alusta,leveyttä lietsehellenoilla mailla, mantereilla,Pohjan peltojen perillä.Etsi päivän, etsi toisen.Jo päivänä kolmantenatuli kirjava kivonen,vahatukko vastahansa.Tuohon seppo seisottihe,takoja tulen rakenti;päivän laati palkehia,toisen ahjoa asetti.Siitä seppo Ilmarinen,takoja iän-ikuinen,tunki ainehet tulehen,takehensa alle ahjon;otti orjat lietsomahan,väkipuolet vääntämähän.Orjat lietsoi löyhytteli,väkipuolet väännättelikolme päiveä kesäistäja kolme kesäistä yötä:kivet kasvoi kantapäihin,vahat varvasten sijoille.Niin päivänä ensimäisnäitse seppo Ilmarinenkallistihe katsomahanahjonsa alaista puolta,mitä tullehe tulesta,selvinnehe valkeasta.Jousi tungeikse tulesta,kaasi kulta kuumoksesta,kaari kulta, pää hopea,varsi vasken-kirjavainen.On jousi hyvän näköinen,vaan onpi pahan tapainen:joka päivä pään kysyvi,parahana kaksi päätä.Itse seppo Ilmarinenei tuota kovin ihastu:kaaren katkaisi kaheksi,siitä tunkevi tulehen;laitti orjat lietsomahan,väkipuolet vääntämähän.Jop' on päivänä jälestäitse seppo Ilmarinenkallistihe katsomahanahjonsa alaista puolta:veno tungeikse tulesta,punapursi kuumoksesta,kokat kullan kirjaeltu,hangat vaskesta valettu.On veno hyvän näköinen,ei ole hyvän tapainen:suotta lähtisi sotahan,tarpehetta tappelohon.Se on seppo Ilmarinenei ihastu tuotakana:venon murskaksi murenti,tunkevi tulisijahan;laitti orjat lietsomahan,väkipuolet vääntämähän.Jo päivänä kolmantenaitse seppo Ilmarinenkallistihe katsomahanahjonsa alaista puolta:hieho tungeikse tulesta,sarvi kulta kuumoksesta,otsassa otavan tähti,päässä päivän pyöryläinen.On hieho hyvän näköinen,ei ole hyvän tapainen:metsässä makaelevi,maion maahan kaatelevi.Se on seppo Ilmarinenei ihastu tuotakana:lehmän leikkeli paloiksi,siitä tunkevi tulehen;laitti orjat lietsomahan,väkipuolet vääntämähän.Jo päivänä neljäntenäitse seppo Ilmarinenkallistihe katsomahanahjonsa alaista puolta:aura tungeikse tulesta,terä kulta kuumoksesta,terä kulta, vaski varsi,hopeata ponnen päässä.On aura hyvän näköinen,ei ole hyvän tapainen:kylän pellot kyntelevi,vainiot vakoelevi.Se on seppo Ilmarinenei ihastu tuotakana:auran katkaisi kaheksi,alle ahjonsa ajavi.Laittoi tuulet lietsomahan,väkipuuskat vääntämähän.Lietsoi tuulet löyhytteli:itä lietsoi, lietsoi länsi,etelä enemmän lietsoi,pohjanen kovin porotti.Lietsoi päivän, lietsoi toisen,lietsoi kohta kolmannenki:tuli tuiski ikkunasta,säkehet ovesta säykkyi,tomu nousi taivahalle,savu pilvihin sakeni.Se on seppo Ilmarinenpäivän kolmannen perästäkallistihe katsomahanahjonsa alaista puolta:näki sammon syntyväksi,kirjokannen kasvavaksi.Siitä seppo Ilmarinen,takoja iän-ikuinen,takoa taputtelevi,lyöä lynnähyttelevi.Takoi sammon taitavasti:laitahan on jauhomyllyn,toisehen on suolamyllyn,rahamyllyn kolmantehen.Siitä jauhoi uusi sampo,kirjokansi kiikutteli,jauhoi purnun puhtehessa:yhen purnun syötäviä,toisen jauhoi myötäviä,kolmannen kotipitoja.Niin ihastui Pohjan akka;saattoi sitte sammon suurenPohjolan kivimäkehen,vaaran vaskisen sisähänyheksän lukon ta'aksi.Siihen juuret juurrutteliyheksän sylen syvähän:juuren juurti maaemähän,toisen vesiviertehesen,kolmannen kotimäkehen.Siitä seppo Ilmarinentyttöä anelemahan.Sanan virkkoi, noin nimesi:Joko nyt minulle neiti,kun sai sampo valmihiksi,kirjokansi kaunihiksi?“Tuop' on kaunis Pohjan tyttöitse noin sanoiksi virkki:Kukapa tässä toisna vuonna,kenpä kolmanna kesänäkäkiä kukutteleisi,lintusia laulattaisi,jos minä menisin muunne,saisin, marja, muille maille!Jos tämä kana katoisi,tämä hanhi hairahtaisi,eksyisi emosen tuoma,punapuola pois menisi,kaikkipa käet katoisi,ilolinnut liikahtaisitämän kunnahan kukuilta,tämän harjun hartehilta.Enkä joua ilmankana,pääse en neitipäiviltäni,noilta töiltä tehtäviltä,kesäisiltä kiirehiltä:marjat on maalla poimimatta,lahen rannat laulamatta,astumattani ahoset,lehot leikin lyömättäni.“Siitä seppo Ilmarinen,takoja iän-ikuinen,alla päin, pahoilla mielin,kaiken kallella kypärinjo tuossa ajattelevi,pitkin päätänsä pitävi,miten kulkea kotihin,tulla maille tuttavillepimeästä Pohjolasta,summasta Sariolasta.Sanoi Pohjolan emäntä:Ohoh seppo Ilmarinen!Mit' olet pahoilla mielin,kaiken kallella kypärin?Laatisiko mieli mennäelomaillen entisille?“Sanoi seppo Ilmarinen:Sinne mieleni tekisikotihini kuolemahan,maalleni masenemahan.“Siitä Pohjolan emäntäsyötti miehen, juotti miehen,istutti perähän purrenmelan vaskisen varahan;virkki tuulen tuulemahan,pohjasen puhaltamahan.Siitä seppo Ilmarinen,takoja iän-ikuinen,matkasi omille mailleylitse meren sinisen.Kulki päivän, kulki toisen;päivälläpä kolmannellajo tuli kotihin seppo,noille syntymäsijoille.Kysyi vanha VäinämöinenIlmariselta sepolta:Veli, seppo Ilmarinen,takoja iän-ikuinen!Joko laait uuen sammon,kirjokannen kirjaelit?“Sanoi seppo Ilmarinen,itse laatija pakisi:Jopa jauhoi uusi sampo,kirjokansi kiikutteli,jauhoi purnun puhtehessa:yhen purnun syötäviä,toisen jauhoi myötäviä,kolmannen pi'eltäviä.“ |